Ennenkuin hän veti peitteen korvilleen, loi hän viimeisen katseen vaimoonsa. Tämä seisoi liikkumattomana entisellä paikallaan, pää alas painuneena, ja hän näki käärmeen briljanttisilmien säkenöivän valossa, rinnan kohotessa ja laskiessa raskain hengähdyksin.
Hän näki että Selma oli liikutettu, mutta se menisi kyllä ohi huomiseksi.
Ja sitten hän sammutti kynttilän.
Selma jäi seisomaan ikkunan ääreen ajatuksiin vaipuneena. Kynttilä, joka paloi hänen pöydällään, valaisi niin heikosti, että huoneen kaukaisimmat osat jäivät hämäriksi.
Valtimo löi kiivaasti, ristiriitaiset ajatukset liitivät hänen päässään kuin ohirientävän soihtukulkueen ihmeelliset varjot.
Totuutta hän oli etsinyt sekä ulkopuoleltaan että sisästään, kuten ainoastaan se etsii, joka tietää pahan ja hyvän riippuvan vain siitä, että löytää oman vakaumuksensa — sellaisen jonka puolesta voi sekä elää että kuolla.
Hän oli lukenut sellaisia kirjoitelmia, joissa väitettiin, ettei sisällyksetön yhdyselämä ollut mitään avioliittoa, vaikkakin vihkiminen sitä suojelee. Ja hän oli lukenut teräviä hyökkäyksiä niiden puolelta, jotka asettavat muodon yläpuolelle kaikkea muuta, kunhan sitä vain pidetään kunniassa.
Ne olivat vain teorioja. Eivätkä ne yksin hänelle riittäneet. Hänen täytyi löytää jotakin niin kouraantuntuvaa, että hän saattoi tarttua siihen kiinni ja sanoa: tämä on minun. Uskoa hän pyysi, ei sellaista uskoa, joka myöntyy kaikkeen, vaan sellaista, joka elää. Hän oli luullut omaavansa sellaisen uskon, mutta se ei ollut hänen, vaan kirjojen. Siksi se nyt petti.
Hänen mielensä valtasi katkeruus.
On helppo seisoa huoneessaan, ravistaa toista olkapäästä ja sanoa: sinä olet eksynyt harhateille. Ja sitten kun tämä luo kysyvän katseensa sinuun, viitata yöhön ja huutaa: tuolla käy sinun tiesi! — Mutta millä tavalla … miten voi löytää oikean tien, kun kaikkialla on yhtä pimeää.