Niin olivat periaatteet vastanneet, kun hän oli kerjännyt niiltä turvaa. Ja nyt hän tiesi, että elämä yksin saattoi sen antaa, että kaikki muu on vain osviittaa, ettei kukaan voi elää toisen periaatteilla, vaan ainoastaan oman uskonsa mukaan.
Juuri sille, mikä hänen mielestään oli häntä eniten lämmittänyt, juuri sille, mikä hänestä oli näyttänyt kaikkein järkkymättömimmältä, juuri sille ei tarvittu tehdä muuta kuin sovelluttaa se kylmään todellisuuteen tai jättää kriitillisen katseen arvosteltavaksi, niin se oli kadonnut ja muuttunut olemattomaksi.
Olemattomaksi?… Oliko sitten mahdollista, että hän kaiken tämän jälkeen saattoi myöntää, että tällä miehellä olisi yhä omistusoikeus hänen persoonaansa?
Hetken aikaa itsemurhan ajatus sai hänessä vallan. Mutta koko terveen luonteen vastenmielisyys kuolemaa kohtaan nousi sitä vastustamaan. Sehän oli aina jäljellä, kun kaikki muu oli osoittautunut turhaksi. Merkitsikö siis rikkaus kaikkea, kaikkea hänelle? Oliko hän hituistakaan parempi kuin nuo almuja anovat olennot, joiden ahneutta hän oli oppinut halveksimaan? Vai oliko muita siteitä kuin raha, jotka sitoivat hänet tuohon mieheen?
Sepä saataisiin nähdä.
Ehkäpä mies itse työntäisi hänet luotaan, kun hän ei ollut enää hänen tahdoton omaisuutensa, — sieluton vuoka. Sen hän saisi kernaasti tehdä. Kernaastiko? Voi, Selmahan tunsi hänet. Ei siinä voinut olla kysymystäkään muusta kuin yhdestä ratkaisusta.
Selma tyhjensi pöydän, jolla illallinen vielä seisoi, ja siirsi kirjoitusneuvot sijaan.
Ensimäinen innostus oli hälvennyt, kun patruuna huomautuksellaan oli manannut kummituksen esille: köyhyyden. Mutta jäljellä oli vielä rauhallinen, kylmä päätös.
Hän istuutui ja kirjoitti:
"Rikhard!