Sokerilaatikolla puodin perimmässä nurkassa hän istui itse, selkä seinää vasten nojautuneena ja viulu leuan alla.
Hän haaveili.
Omituisen vastakohdan muodostivat hänen innostuneet kasvonsa ja nuo sekavat säveleet, jotka lähtivät hänen viulustaan. Maalari, joka olisi nähnyt hänet, olisi ihastunut; soittotaiteilija, joka olisi kuullut nuo säveleet, olisi joutunut epätoivoon. Mitään surkeampaa olisi vaikea kuvitellakaan kuin nuo avuttomat, hapuilevat säveleet, jotka eivät koskaan saaneet mistään kiinni, nuo tuttujen sävelmien alotteet, jotka eivät päässeet kumpuamaan esille siksi, että hän sotkemalla ne sekaisin kuvitteli säveltävänsä, tai nuo sattuman varassa olevat liritykset, jotka konserteista olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta epäilemättä hän itse luuli saavansa aikaan jotakin kaunista, ja itse hän siitä myös nautti.
Varjo lankesi ovelle. Aksel katsahti ylös ja näki Selman. Ääriviivat kohosivat selvästi aurinkoista taustaa vasten; hän oli puettu tummansiniseen, piukkaan pukuun, joka teki hänen vartalonsa vieläkin hoikemmaksi.
"Olisin tahtonut kuulla teidän soittavan, mutta en uskalla äitinne vuoksi," sanoi Selma nauraen ja tartuttuaan kiinni molempiin ovenpieliin hän antoi ruumiinsa painua alaspäin niin pitkälle kuin kädet ylettyivät.
Akselin kasvot loistivat ilosta, kun hän näki hänet, mutta ennenkuin hän ehti vastata, oli tyttö jo poissa.
Vielä hänen mentyäänkin oli Aksel kuulevinaan pidätettyä naurua ja näkevinään valkoisen hammasrivin loistavan varjossa. Hän asetti viulunsa kauppapöydälle ja tuumi hetken aikaa. Luultavaa oli, että Selma poikkesi tieltä veräjälle ja palasi kotiin ratapengermää pitkin. Ja siinä tapauksessa — —. Oli siunattu asia, että liian korkeiksi kasvaneet viinimarjapensaat peittivät äidin ikkunan!
Aksel otti hattunsa hyllyltä ja hiipi ulos, jättäen puodin oman onnensa nojaan. Kuljettuaan päädyn ohi hän kääntyi suoraa päätä pellon poikki rautatielle päin.
Hän ennätti perille ennen Selmaa, sillä hänellä oli mutka kierrettävänään. Ei maksanut vaivaa mennä häntä vastaan; äiti olisi ehkä sittenkin voinut sen nähdä. Hän heittäytyi heinikkoon radan viereen ja odotti.
Pian hän näkikin hänet. Selma kulki vallattomasti, kädet selän takana. Pää oli alaspäin painunut ja katse maahan tähtäytynyt. Hän näytti miettivän.