"Niin, kaikki käy itsestään. Minä odotan juuri kirjettä isältäni. Hän ei tietystikään kiellä, kun kerran setä on luvannut; sillä isä ihailee setää aivan hirveästi. Hän luulee varmaan, että hänestä tulee piispa jonakuna kauniina päivänä!" Selma nauroi.
"No, toruttiinko teitä niin kovasti kuin te luulitte?"
"Oi ei, ei se ollutkaan niin vaarallista. Ja sitä paitsi se ei ole sen kummempaa kuin jos kaataisi vettä hanhen selkään: minä vain ravistelen itseäni, niin kaikki on ohi. Mutta muistaessani —" Selma pysähtyi aivan Akselin eteen ja teki liikkeen ikäänkuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin — "tädin mielestä ei ole sopivaa, että kävelen teidän kanssanne. Haluttaako teitä kääntyä takaisin?"
"Kuinka?"
"Kotiin." Selma osoitti kädellään kylää ja katseli nuorta miestä vallattomalla vahingonilolla, vaanien samalla minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät.
Aksel joutui hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Hän ihmetteli, tokko
Selma todella toivoi hänen kääntyvän takaisin.
"Sillä minun on nyt pakko mennä kotiin," jatkoi Selma viattomasti, "ja jos teillä on sama tie, niin en näe mitään syytä miksi karttaisin seuraanne."
Selma puri hansikkaan sormea tirkistellessään Akselia sivulta.
Aksel punastui nolona. Hänen kotonaan ei koskaan laskettu leikkiä, ja hän aavisti hämärästi, että tyttö ivasi häntä.
"Paheksuuko neiti, jos kuljen teidän kanssanne," sanoi hän nöyrästi.