Patruuna tanssi hyvin kaikessa tapauksessa ja vei tanakasti. Mutta miten hän oli käyttäytynyt? Joka kerta kun hän teki käännöksen, kiersi hän käsivartensa yhä lujemmalle, niin kireälle, että Selman oli pakko nojautua häneen.
Hän punastui sitä nyt ajatellessaan. Tekiköhän patruuna aina siten? Muut tytöt sanoivat, että hän tanssi hyvin ja he olivat kiusailleet Selmaa niiden kolmen tanssin johdosta. Mutta olihan hänellä ollutkin uusi pukunsa yllä, tuo silkkikoristeinen, joka on niin tyylikkäästi ommeltu ja niin pitkä.
Hän kumartui katselemaan hamettaan; se oli niin lyhyt, että jalat näkyivät. Ja ne olivat suuret.
"Siitä minä olen varma, että jos minulla vain olisi rahaa, en kulkisi näissä vanhoissa riepuretkaleissa enää yhtäkään päivää," ajatteli hän. Ja sitten hän asettui jälleen entiseen asentoonsa.
Mutta harmillista olisi joka tapauksessa, jos patruuna luulisi hänellä olevan oikeutta olla nenäkäs. Toista kertaa hän ei vain saisi tehdä enää sellaista. Sopisikohan huomauttaa siitä hänelle?… Oi, hän häpeäisi silmät päästään, jos vain mainitsisikaan sellaista. Mutta miten sitten pitäisi käyttäytyä? Näyttää ankaralta. Mutta ellei hän olisi ymmärtävinään? Hyi!
Kas, tuollahan hän tuli. Lihavana ja punaisena kuten tavallisesti.
Selma istui katsellen häntä, tunkien sormensa keltaiseen otsatukkaansa.
Patruuna ei katsellut ylös. Vielä portaillakin hän puhui innokkaasti ja matalalla äänellä kirkkoherralle.
"Kaiketi afääreistä," ajatteli Selma.
Kun vaunut vierivät pois, seisoi hän katsellen niiden jälkeen. Pyörien ratina kuului niin ylhäiseltä — kumea sointu ihastutti häntä. Ja millaiset hevoset!