Hän punastui rohkeuttaan hiusrajaan asti.
"Loruja! Minä pidän kaikista; teistäkin," sanoi Selma iloisesti, "no, puristakaa minun kättäni ainakin sen asian vahvistukseksi."
Hän ojensi Akselille kätensä veräjän yli, ja tämä tarttui siihen — hervottomasti, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä. Silloin Selma hyppäsi alas ja poistui nopein askelin, taakseen kääntymättä.
Nyt oli isän kirje varmasti tullut. Hän saapui pihalle.
Portaiden edessä olivat hienot metsästysvaunut ja kaksi harmaata hevosta. Hän tunsi ne hyvin. Ne olivat patruuna Kristersonin. Miten kauniit ne olivatkaan! Selma ei voinut olla taputtamatta niitä ennenkuin hän nousi portaita ylös.
Kun hän tuli saliin, ei siellä ollut ketään. — Vai niin, istuiko patruuna sedän huoneessa? Niin, siinä tapauksessa hänen ei tehnyt mieli mennä sinne kirjettä kysymään.
Hän astui sen sijaan ruokasaliin katsomaan, olisiko siellä kahvia saatavana, mutta se oli jo juotu. Hän avasi ikkunan, asettui polvilleen tuolille ja nojasi kyynärpäänsä ikkunalautaa vasten voidakseen paremmin katsoa hevosia. Asento oli mukava, mutta ei juuri siro.
Mitä ihmeen tekemistä patruunalla saattoi näin kauan olla sedän luona? Muulloinhan hänellä oli tapana tulla saliin pelaamaan shakkia Selman kanssa. Ja aina he riitaantuivat, se oli nyt varma. Selma ihmetteli olikohan hän tällä kertaa toden teolla suuttunut, siksi että Selma niin viekkaasti viime pelissä oli ottanut hänen kuningattarensa. Aivan oikein, hän ei ollut käynyt heillä sen jälkeen. Mutta mitä ihmettä patruuna sellaisesta olisi välittänyt, olihan hän joka tapauksessa tehnyt Selmasta matin.
Komeat nuo hevoset! Mahtaisipa olla hauska ajella niillä. Miten muhkealta näyttikään, kun ne nyökäyttivät päätään, niin että pienet hopeapeilit korvien välissä säteilivät auringossa!
Sehän oli totta, eihän hän ollut tavannut patruunaa sitten kun viimeksi tohtorin luona. Patruuna oli tanssinut kolme kertaa hänen kanssaan. Patruuna, — joka muuten oli niin laiska! Selma nauroi.