"Olisipa aika juhlallista, jos me tapaisimme toisemme vanhoiksi tultuamme," sanoi Selma äkkiä katsahtaen ylös.
Aksel kohtasi hänen katseensa loistavan iloisena, hänen olisi tehnyt mieli … ei, siihen hänellä ei ollut uskallusta. Nyt he olivat veräjällä. Selma avasi sen itse, juoksi kevyesti läpi ja antoi sen paukahtaen sulkeutua. Aksel oli pysähtynyt toiselle puolelle.
Selma nojasi käsivartensa veräjän reunaa vasten ja katseli häntä veitikkamaisesti silmiin.
"Lyödäänkö vetoa, että me molemmat raivaamme itsellemme tiemme, kumpikin omalla alallamme. Mitä se tekee tuleeko maalariksi tai joksikin muuksi, kunhan vain on tarmoa ja edistyy. Lyödäänkö vetoa?"
Selma ojensi päättäväisenä toisen kätensä, jossa oli kulunut hansikas.
"Se on siis päätetty, minä vastaan puolestani," toisti Selma iloisesti, "ja sitten me tapaamme kun tulemme vanhoiksi." Hän ojensi peukalonsa ilmaan.
Aksel vain katseli häntä, hänen vallattomasti riippuessaan portin reunalla, mutta hän ei ottanut taisteluvaatimusta vastaan, vaan veti kätensä pois.
"Te kyllä pääsette eteenpäin," sanoi Aksel, "mutta minä en."
"Ainako raha, raha?" sanoi Selma hymyillen.
"Niin," sanoi Aksel nopeasti, "mutta koko maailmassa ei ole ketään ihmistä, josta pidän niin paljon kuin…"