Aksel tuskin tiesi mitä uskoa: tuskin mikään oli hänestä niin vaikeaa kuin äidille puhuminen.
"Minäpä sanon teille, jollei toden teolla ryhdy johonkin, niin ei saa koskaan mitään tehdyksi tässä maailmassa," lisäsi Selma rikkiviisaasti.
Taaskin he astuivat ääneti vieretysten. Aksel huomasi pelolla, miten nopeasti he lähestyivät puiden varjossa seisovaa veräjää, josta Selman oli määrä poiketa kotiinsa. Ja hänellä oli vielä tuhat asiaa sanottavana. Jos Selma nyt matkustaisi Tukholmaan, eroaisivat he ehkä ikiajoiksi.
Aksel vaipui ajatuksiinsa.
Äiti ei toki eläisi ikuisesti. Silloinhan hän olisi vapaa, ja puolet omaisuudesta olisi hänen. Mitäpä, jos Selma odottaisi häntä! Mutta ei hänen päähänsä koskaan olisi voinut pälkähtää kysyä sitä häneltä.
Hän vain katseli Selmaa kysyvästi, epäillen.
"Teidän taiteilija-uranne ei ehkä tule niinkään pitkäksi," sanoi Aksel hiljaa, "kesken kaikkea te menette naimisiin."
"Minä en luultavasti koskaan mene naimisiin," vastasi Selma vakavasti, "ja juuri siksipä tahdon tehdä työtä."
Akselin mielestä tämä kuulosti miltei lupaukselta, se herätti hänessä hiljaisen ihastuksentunteen.
Selmakin vaikeni.