Hän puhui aivan rauhallisesti, matalalla äänellä, kuten hänen tapansa oli, mutta vakuuttavan varmasti.
Selman huulet värähtelivät pidätetystä liikutuksesta.
"Mutta setä…" sanat pääsivät töin tuskin esiin, "setä auttaa minua."
Selma meni hänen luokseen ja laski rukoillen kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi häntä kasvoihin. Ne olivat ilmeettömät ja läpitunkemattomat, eivätkä osoittaneet koskaan vähintäkään mielenliikutusta.
"En tällä kertaa," sanoi hän silittäen tytön tukkaa rauhallisesti ja papillisesti.
Selmakin koetti näyttää rauhalliselta.
"Ei se ole mikään päähänpisto," sanoi Selma katsomatta ylös, "setä, en minä ole niin lapsellinen, kuin miltä väliin näytän. Isällähän ei koskaan ole ollut ketään muuta kuin minut, ja minä olen varhain saanut oppia ajattelemaan. Me olemme olleet niin hyvät ystävykset, hän ja minä, ja kun hän vain oikein huomaa miten lähellä sydäntäni tämä asia on, niin ei hän varmaankaan kiellä. Mutta hän on kokonaan sedästä riippuvainen, niin hyvin afääreissään kuin muussakin, ja jos setä panee vastaan, niin en minä voi saada mitään aikaan. Siksi pitää sedän auttaa minua. Minähän olen aina ollut niin ahkera niinpian kuin piirustaminen on ollut kysymyksessä. Setä itse on kehunut minua niin monta kertaa, ja se on kannustanut minua eteenpäin. Nyt minä olen saanut sellaisen halun, etten voi hillitä sitä. Sedän ei tarvitse luulla, että väsyn tai kadotan rohkeuteni, kun vain saan oppia mitä haluan — joko puunleikkausta tai piirustusta tai mitä hyvänsä siihen suuntaan. Mutta taloutta hoitamaan minä en kykene. Kyllä minä itselleni uran uurran ja tuotan teille kunniaa, kun vain saan koettaa. Älä kiellä."
"Lapsi, nyt sinä olet ymmärtämätön."
"En, sitä minä en ole. Minä tiedän, että kaikkialla vaaditaan työtä, ja että ainoastaan itseensä pitää luottaa, — isä-raukan suurin vika on aina ollut se, että hän on ollut liian veltto — ja päästäkseni alkuun minä tarvitsen teitä; sitten keksin kyllä jonkun keinon."
"Onko minulla tapana tinkiä, kun kerran olen kieltänyt?"