Selma katsahti nopeasti setää kasvoihin.
"Minä voin kerjätenkin päästä eteenpäin, jos niin tarvitaan."
Hän astui ovea kohti.
"Selma!" Sedän ääni kuulosti terävältä.
Selma kääntyi ympäri.
"Älä yritä mitään hullutuksia. Karanneet lapset ja hullut jätetään poliisin huostaan. Etkö tiedä sitä?"
Hän hymyili — viekasta, kylmää hymyään, joka oli hänen pahin aseensa, ja jota Selma oli nähnyt käytettävän ainoastaan muille.
Se palautti hänen mielenmalttinsa, mutta hänen kasvonsa olivat silti kalmankalpeat.
"Minä en ole lapsi enkä hullukaan, ja olkaa huoleti, en minä koskaan aio kerjätä. Tunnen olevani sidottu. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin alistua välttämättömyyteen."
Selma läksi.