Kun hän oli mennyt, istuutui kirkkoherra kirjoittamaan veljelleen.
Selma ei tehnyt uusia yrityksiä. Hän tunsi setänsä tarpeeksi tietääkseen, ettei se olisi mitään hyödyttänyt. Hän tuli syvästi alakuloiseksi, eikä hän ollut enää itsensä kaltainen. Vallattomat poikamaiset eleet olivat kadonneet, ja koko hänen olentonsa muuttui hiljaiseksi, aivan kuin hän olisi tullut toiseksi ihmiseksi.
Heti illallisen jälkeen pyysi Selma päästä nukkumaan; hän tunsi olevansa kovin väsynyt.
Kirkkoherra ja rouva jäivät yksin.
Kirkkoherra loikoili sohvalla kuten tavallisesti. Mutta rouvalla ei ollut sukankudinta, sillä oli lauvantai-ilta.
"Oletko jo sanonut hänelle?" kysyi rouva selaillen kuvalehteä.
"En. Minun mielestäni ei kannattanut tänään, koska hänelle tapahtui tuo ikävyys Tukholman matkaan nähden. Nukuttuaan hän rauhoittuu kyllä."
"Tuskinpa sitäkään tarvitaan, en muista koskaan nähneeni häntä näin rauhallisena. On tuntunut oikein helpolta tänään."
Kirkkoherran kasvoilla karehteli ivallinen ilme, mikä jäi rouvalta huomaamatta.
"Mutta mitä sinä luulet Rikhardin sanovan siitä?" kysyi rouva.