"Kukapa sellaisista haaveista välittää. Keltanokka ylioppilas … puh! … kyllä hän ennättää rakastua puolitusinaa kertaa, ennenkuin hänellä on tilaisuutta mennä naimisiin."
"Mutta kultaseni, mikä tuossa tytössä oikeastaan viehättää? Minun mielestäni hän on oikein ruma."
"Rumaksi häntä tuskin sentään voi sanoa ja sitäpaitsi hänessä on jotain puoleensa vetävää — tuo tuoreus näetkös. Aivan kuin kaunis talviomena."
"Onpas sekin päähänpisto! Mutta mitähän hän tuolla ylhäällä hommaa. Eihän hän ole voinut mennä nukkumaan näin varhain, tekisipä mieleni mennä katsomaan!"
Rouva meni, mutta tuli pian takaisin.
"Hän itkee niin hirveästi, etten saa hänestä sanaakaan, mutta makuulla hän kyllä on."
Rouva laski kädestään lampun pöydälle.
"On aivan epäkristillistä surra tuollaista pikkuasiaa," lisäsi hän.
Olihan niitä sellaisia suruja, joita rouva Berg käsitti, mutta myös sellaisia, jotka kohosivat kerrassaan hänen ymmärryksensä yli. Edellisiin kuuluivat sairaudet ja kuolemantapaukset perheen keskuudessa, samaten myös varkaudet, tulipalot ja palaneet paistit. Mutta sellainen kuin Selman suru oli hänelle aivan käsittämätön.
"Minä menen puhumaan hänen kanssansa," sanoi kirkkoherra epäröiden.