Hänen oli nyt niin paha mieli. Selma itki. Rohkea, reipas Selma!
"Minä tulen myöskin," sanoi rouva iloisella päättäväisyydellä. Hän toivoi pientä mielenkiintoista kohtausta.
"Ei, jää sinä tänne, minä menen mieluummin yksin," vastasi kirkkoherra. Selman ja tädin välillä vallitsi molemminpuolinen vastenmielisyys, joka teki tytön uppiniskaiseksi.
Kirkkoherra otti lampun ja kiipesi pieneen vinttikamariin; hän puuhasi ensin hiukan pöydän luona ja silmäsi sitten sohvaan päin. Selma oli kääntynyt vasten seinää ja vetänyt peiton päänsä yli. Hän silminnähtävästi aikoi uskotella sedälle nukkuvansa. Kirkkoherra astui lähemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Tyttö vavahti pidätellessään itkua, mutta ei vähintäkään ääntä kuulunut.
Setä tunsi liikutusta huomatessaan, että Selma koetti hillitä itseään.
"Lapsi," sanoi hän, "sinä et ymmärrä, että minä tahdon sinun parastasi."
Se oli liikaa. Hänen ystävällisyytensä pahensi vain asiaa, ja hän kuuli puoleksi tukahutetun nyyhkytyksen.
"Itke," sanoi setä, "se lievittää."
Tyttö puri luultavasti peitettä, sillä äkkiä kaikki oli hiljaista.
"Nyt sinusta tuntuu raskaalta," sanoi setä hiljaa, "niin käy aina, kun kuvittelumme luhistuvat. Etkö luule, että minäkin olen sellaista saanut kokea? Mutta kuta järkevämmin opimme arvostelemaan elämää, sen parempi meille."