"Mutta sinä olet sen tehnyt lyhytnäköisellä ja kärsimättömällä tavalla.
Ehkäpä odottaa sinua ilo, jollaista et koskaan ole voinut uneksiakaan."
"Kyllä kai," kuului epäilevä nyyhkytys peitteen alta.
Setä ei voinut olla hymyilemättä, sillä hänessä oli hiukan huumoria: se oli hänen luonteensa lievittävänä piirteenä.
Pieni kiista näytti tehneen hyvää Selmalle, vaikka sedän lohdutukset eivät liikuttaneet häntä. Nyyhkytykset kohosivat vain kuin mainingit myrskyn jälkeen.
"Lohdutukseksi olin aikonut valmistaa sinulle pienen yllätyksen," sanoi setä viekkaasti hymyillen, "etkö ole utelias?"
Pitkä nyyhkytys oli tytön ainoa vastaus.
"Sinähän muuten aina iloitset niin suuresti rahasta, kas tässä."
Kirkkoherra luuli itkettyneen silmäparin kurkistavan nyt esille, mutta peitto pysyi liikkumattomana.
"Nyt en minä enää tarvitse rahaa…"
"Mutta sadan kruunun seteli…" Kirkkoherra ei ennättänyt lopettaa lausettaan, ennenkuin tyttö oli istuallaan vuoteessaan ja räpytti punareunaisia silmiään valoa vasten.