"Niin, siitä minäkin olen varma," sanoi Selma vakaumuksella, "sillä ilman sitä ei tule mistään mitään, sen olen sanonut isälle monta kertaa. Mutta hän on takertunut niin pahasti kiinni, ettei hän koskaan voi selviytyä."
"Hyvää yötä, lapseni," sanoi kirkkoherra tarttuen molemmin käsin hänen pörröiseen päähänsä ja suudellen häntä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.
Samassa tyttö tunsi kauheaa inhoa. Hän katseli seteliä; suurin raha, mitä hän milloinkaan oli omistanut. Eivätkö nuo olleet verirahoja? Mitä hän oli myönyt? Osan omaa itseänsä… Oman tuskansa — rahasta!… Hän ajatteli Juudasta.
"Setä!" huusi hän juuri kun tämä oli aikeissa tarttua lamppuun. Ääni kuului melkein tuskalliselta.
Sedän katsoessa taakseen ojensi tyttö molemmat kätensä häntä kohti, ikäänkuin suojaa hakien tai pyytäen jotain anteeksi.
Kirkkoherra palasi tytön luo ja istuutui sohvan reunalle.
"Pidä minusta. Vain hiukkasen, pikkuruisen. Oi — minä olen niin pahoillani!" Selma kietoi kätensä sedän kaulaan.
Kirkkoherra istui paikallaan hetkisen ja antoi tytön painaa itkettyneet kasvonsa papintakin verkaa vasten. Mutta hän ei tuntenut katumusta eikä ottanut seteliä takaisin. Olihan hän toiminut jalosti, anteliaasti ja hänen omatuntonsa oli rauhallinen.
"Onko se syntiä, onko se syntiä?" huudahti tyttö kiihkeästi.
"Mikä? Mitä?"