"Rahat, rahat! — ottaa maksua!"
"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Minä annan ne sinulle mielelläni."
"Ei, syntiä se ei ole," sanoi tyttö huoahtaen syvään kouristuksen tapaisesti ikäänkuin nyyhkyttäen.
Sitten kirkkoherra poistui.
III.
Kun Selma seuraavana aamuna heräsi, tuntui hänen mielensä raskaalta ja haluttomalta. Täti tuli hakemaan häntä kirkkoon, mutta hän ei ollut valmis, vaan lupasi tulla perässä. Hän lopetti pukeutumisensa suurella kiireellä ja pisti lopuksi sadan kruunun setelinsä hihansa käänteeseen kiinnittäen sen neulalla kiinni.
Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kun Selma tuli kirkkomäelle, ja urkujen ääni kuului ulos asti. Häntä olisi haluttanut istuutua penkille nauttimaan kauniista syysilmasta, mutta sehän ei olisi ollut sopivaa. Miten raikasta siellä oli! … ja niin hiljaista. Kastetta oli paksulta takkuisessa ruohossa ja se antoi sille sinertävän vivahduksen, ilma oli viileä ja siveli suloisesti hänen polttavia silmäluomiaan. Rintaa painosti, ja Selma hengitti syvin, raskain vedoin.
Kun Selma astui kirkkoon, olivat kaikki etumaiset penkkirivit niin täynnä, että hän asettui taakse. Tuoli oli matalampi kuin muut, ja hän sai istua siellä yksin. Sitä hän juuri tahtoikin. Suurella vaivalla hän sai selvän virrestä, mutta hänen kätensä vapisivat, ja sormien oli vaikea pidellä kirjaa. Mikähän teki hänet niin hermostuneeksi? Musiikkikohan sen vaikutti vai edellisen päivän mielenliikutus tai ehkä aivan yksinkertaisesti se, ettei hän ollut syönyt aamiaista? Hän laski kirjan pois ja nojautui eteenpäin tuolillaan, iloiten siitä, että oli saanut niin yksinäisen paikan.
Miten vaikuttavalta tuntuikaan virsi tänään! Hänellä olisi ollut halua rukoilla, mutta sitä hän ei voinut, sillä oikeastaan hänellä ei ollut mitään uskoa. Ja jos hänellä sitä oli, niin päättyi se ainakin merkilliseen paradoksiin: en usko Jumalaan, sentähden hän rankaisee minua.
Juuri tänään Selma tunsi sen niin elävästi, sekä sen, ettei hän uskonut että sen, että Jumala tulisi häntä rankaisemaan.