"Ei, sepä hyvä," sanoi kirkkoherra tyytyväisenä, kohotti toista kättään ja katseli kynsiään.
Taaskin syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä patruuna jälleen astui edestakaisin. Kirkkoherran varovainen käytöstapa oli omansa hillitsemään muitakin ja vaikutti osaltaan, että aniharvoin kukaan yritti kiirehtiä keskustelua, jos hän itse venytti sitä.
"Sitten on vielä eräs asia," sanoi kirkkoherra äänen varovaisesti hapuillessa ja poimiessa sanan sieltä, toisen täältä. — "Minä tahdon vain varottaa sinua. Niin, älä ymmärrä minua väärin … mutta Selma ei todellakaan ole mikään tavallinen tyttö, ja häntä täytyy kohdella aivan erikoisella tavalla. Sinä, nuorenmiehentapoinesi … niin, niin minä tiedän kyllä, että olet naistenliehakoitsija … mutta kaikki naiset eivät ole samallaisia, ja sellaisella tytöllä kuin Selma on omat mielijohteensa. Jos sinä jollakin tapaa loukkaisit häntä … no, no, minähän tarkoitan vain viattomasti — niin voisi tapahtua, että hän aivan yksinkertaisesti antaisi sinulle matkapassit, ja jos hän sen kerran tekisi, niin ei mikään maailman mahti saisi häntä muuttamaan mieltään."
"No mutta mitä ihmettä…!" Patruuna pysähtyi yhtäkkiä keskelle lattiaa ja näytti taisteluvalmiilta.
"Niin, niin, niin!" sanoi kirkkoherra samalla kertaa kärsimättömästi ja rauhoittavasti, tehden joka kerta torjuvan liikkeen kädellään. "Mutta kun asiat nyt kerta ovat sillä kannalla, niin ei sinulla ole muuta tehtävää kuin joko mukautua tai väistyä jo alusta alkaen. Ennen kuulutusta ja sen semmoista ei kukaan ihminen voi pakottaa häntä. Minä tiedän kyllä miten hyvät naimakaupat hän tekee, ja juuri siksi en mielelläni toivoisi, että asia raukeaisi."
"Tarkoitatko että…?" Patruuna katsoi avuttomana ympärilleen, hänen oli niin vaikea pukea kysymystään sanoiksi.
"Minä tarkoitan vain, että sellainen tyttö kuin Selma ei ole samallainen kuin muut naiset, joihin sinä olet … hm … tutustunut. Sellaisessa lapsenmielessä on jotakin niin pelokasta — jotakin niin arkaa. Hän voi loukkaantua kaikkein vähimmästä, aivan edeltäpäin arvaamattomista asioista. Hän tarvitsee aikaa tottuakseen, ja sinun pitää kohdella häntä … niin, sinun pitää kohdella häntä, ikäänkuin hän olisi lintu, jota yrität pyytää."
Viimeiset sanat kirkkoherra lausui reippaasti, aivan toisella tavalla kuin edelliset, ja hän naurahti samalla — lyhyesti ja äänettömästi. Hänestä vertaus tuntui äärettömän hullunkuriselta hänen katsellessaan lihavaa patruunaa.
"Mutta herra Jumala, on kai minulla lupa suudella häntä!" huudahti sulhanen hämmästyneen epätoivon vallassa.
"O-on. Mutta jos seuraat minun neuvoani, niin et pidä liikaa kiirettä." Kirkkoherra pidätti nauruaan, mutta sisäinen nauru puistatti häntä, ja leveä, yhteenpuristettu suu näytti vieläkin leveämmältä pilkallisine ilmeineen.