Kirkkoherralle, joka rakasti rauhaa, oli tämä vaikea koetuksen aika, mutta hän pysyttelihe huoneessaan ja iloitsi voitostaan.
Marraskuun kahdentenakymmenentenä piti häiden olla. Se oli varsin pian, mutta eihän ollut mitään odottamisen syytäkään. Ensin oli ajateltu odottaa, kunnes morsian olisi täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta silloin häät olisivat joutuneet keskelle joulukiireitä, ja kolme viikkoa sinne tai tänne merkitsisi kovin vähän.
"Mutta tuntuu niin nololta olla vain kuudentoista vuoden vanha," sanoi
Selma itse.
Sulhanen oli puhunut "konfektihäistä" ja matkustamisesta heti vihkiäisten jälkeen, mutta sellaista ei rouva Berg halunnut kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi pitää kunnialliset häät, ja suuri joukko ihmisiä oli pyydettävä. Kirkkoherra antoi hänen määrätä; niin hän aina teki, kun oli kysymys asioista, joihin hän ei pannut painoa.
Merkkipäivän aamuna suljettiin Selma vierashuoneeseen, jotta kukaan ei saisi nähdä häntä ennenkuin vihkimätilaisuudessa. Se oli rouva Bergin nimenomainen määräys, ja Selma taipui siihen mielellään, sillä hänellä oli pää täynnä papiljotteja, jotka törröttivät joka puolelle eivätkä yhtään kaunistaneet häntä.
Hänen vankilanaan oli suuri huone, jossa oli vanhoja kiikkeriä huonekaluja ja yksi ainoa ikkuna.
Aluksi oli hänestä huvittavaa järjestellä morsiuspukuaan ja kaikkia koristeita, mitkä olivat sohvalle levitettyinä. Mutta vähitellen kyllästyi hän siihen ja alkoi kaivata vapautusta.
Sulhasen lahjoittaman pienen kultakellon ansioksi on luettava se, että Selma edes lohdutuksekseen saattoi seurata ajan kulkua. Mutta hän joutui epätoivoon kun se edistyi niin hitaasti.
Sitten hän hätkähti kuullessaan vaunujen ratinaa. Vieraita tuli asemalta, varmasti isä — ehkä Rikhardkin! Hän ei voinut nähdä mitään, sillä ikkuna oli puutarhan puolella.
Rikhard oli kirjoittanut, ettei hän mitenkään voisi saapua, ja vasta isänsä nimenomaisesta kehoituksesta hän oli luvannut tulla. Mutta mitäs jos hän ei sittenkään tulisi! Se olisi niin hänen tapaistaan — aina vastahankainen.