Yksinäisyys sekä äidin ankaruus olivat lapsuudesta alkaen pakottaneet hänen tahdonvoimansa kutistumaan kääpiömäiseksi, samalla kun ne olivat kehittäneet mielikuvituksen niin voimakkaaksi, että se olisi voinut täyttää jättiläisen pään. Hän oli luonteeltaan niitä ihmisiä, jotka luulevat olevansa luodut kärsimään ainoastaan siksi, että heillä on kykyä antautua sellaisen mielentilan valtaan.
"Oi miten ihastuttavaa!" huudahti Selma ja levitti sormiansa päällysnutun taskuissa.
Syntyi jälleen hiljaisuus.
Hänen kuulijansa eivät olleet herkät huomaamaan koomillisuutta, eivätkä he käsittäneet sitä vastakohtaa, mikä vallitsi täysikasvuisen neidon ihastuksen ja näiden teeskentelemättömien nulikkamaisten liikkeiden välillä.
"Entäs mitä nämä ovat?" sanoi hän osoittaen toisia tauluja, jotka koristivat seiniä. Olihan hänen mahdotonta ikuisesti seisoa siinä ja ihailla.
"Kaikki hänen teostensa jäljennöksiä. Niitä hän tavallisesti lähetti minulle kotiin. Ja tuo öljymaalaus on hänen omakätinen harjoitelmansa," sanoi ukko ylpeydellä.
Siinä oli alaston ruumis ja voimakaspiirteinen, ruma pää. "Uh niin kauheaa!" ajatteli Selma koulukielellään, mutta ei sanonut mitään.
"Hämärtää hiukan. Enkö saa sytyttää vaarin lamppua?" kysyi Aksel.
"Olinpa tyhmä, kun tulin tänne näin myöhään!" valitti Selma, "mutta se johtui siitä, että kuljin tunnin aikaa miettien uskaltaisinko tulla vai en."
Nyt he nauroivat, ja samassa oli jää murrettu. Selma tunsi voittaneensa heidän suosionsa.