Ukko istui kiikkutuolissa kirjoituspöytänsä ääressä ja luki. Hän nousi työntäen silmälasinsa otsalle. Selvästi saattoi huomata, että tyttärenpoika oli hänen näköisensä, mutta ukko oli olennolta reippaampi.
"Tervetuloa," sanoi hän sydämellisesti ja ojensi Selmalle kätensä.
"Minä olen hyvin tunkeileva," sanoi tyttö katsellen ujostelematta ukkoa, "mutta minusta ei mikään ole hauskempaa kuin piirtäminen; minä olen aivan hullaantunut siihen … ja kun nyt tiesin, että täällä on niin paljon nähtävää… Kiusaus oli liian suuri." Hän purskahti pieneen aiheettomaan nauruun. Se kuului reippaalta ja miellytti ukkoa.
Aksel seisoi keskellä lattiaa nojaten milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa ja näytti ikäänkuin nauttivan jostakin.
"Se oli hyvin kiltisti tehty," sanoi ukko ja taputti tyttöä tuttavallisesti olalle, ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä.
Tyttärenpoika katseli ympärilleen ilmeisellä mielihyvällä, vaikka kaiken tämän täytyikin olla niin sanomattoman tuttua hänelle.
"Neiti," sanoi hän äkkiä, "mitä pidätte?" Hän osoitti kivipainokuvaa, joka riippui vastapäätä ikkunaa, vuoteen yläpuolella.
Nuori tyttö seisoi hiljaa ja katseli. Itse aihe tässä taulussa miellytti häntä — häntä, joka eli vielä puoleksi lapsuuden satumaailmassa. Siinähän se oli ilmielävänä, ihanine satuolentoineen, jotka olivat haaveellisia ja lumoavia kuin itse kesäyö. Se oli jotakin häntä varten!
Aksel Möller pidätti aivan henkeään, siinä määrin hän pelkäsi häiritsevänsä.
Täällä vaarin huoneessa olivat itäneet ne siemenet, jotka luonto oli kylvänyt hänen sieluunsa, täällä olivat ne versoneet ilman valoa ja ilmaa — sairaaloisesti ja kituen — ja täällä hän oli oppinut kunnioittamaan vanhusta ja vainajaa. Hänestä tuntui kuin taiteilijan henki olisi jäänyt tänne, ja kun Selma nyt seisoi siinä äänettömän ihailun vallassa, niin palveli hän juuri hänen jumalaansa.