"Niin, oikeita."
"O-h!"
Selma ei sanonut muuta, mutta siihen sisältyi niin paljon, että patruuna tunsi itsensä täysin palkituksi.
Selma istuutui ikkunalle ja katseli aarrettaan. Vuoroin hän piti sitä varjossa, vuoroin valossa nähdäkseen miten se enin säteili. Ja sitten hän koetteli sitä peilin edessä, kiinnittäen sen vuoroin valkoiseen kampausröijyynsä, vuoroin tukkaansa papiljottien keskelle. Oh, se oli ihastuttava!
Ennenkuin hän aavistikaan, tuli ompelijatar pukemaan häntä.
"Katsokaa, Karna!" huudahti hän ojentaen koristeen häntä kohti, "tämän minä kiinnitän pukuuni."
"Mutta neiti," sanoi Karna totisena, "sellaista ei saa koskaan käyttää hääpäivänään, sillä se ei ennusta hyvää. Ei saa olla muuta kuin myrtinoksia."
"Oh, minähän jo lupasin sulhaselleni," sanoi Selma kärsimättömästi. Hän ei tuntenut mitään halua luopua uudesta leikkikalustaan. Sillä aikaa kuin ompelijatar päästi hiukset hajalleen, istui hän liikkumattomana peilin edessä, ja poskilla paloi kaksi suurta punaista täplää — niinkuin aina, kun hän oli kiihottunut.
"Nyt saa rouva tulla kiinnittämään kruunua," sanoi Karna lopuksi, katsellen mestariteostaan, valkeata atlaspukua, ja vetäen laahuksen lattialle, niin pitkälle kuin se ulettui. Selma seisoi kankeana ja jäykkänä, hän uskalsi tuskin liikahtaa kaikessa komeudessaan, mutta iloitsi siitä kuitenkin.
Täti astui sisään muutamien naissukulaisten seurassa, kaikki silkissä ja helyissä. Selman täytyi istuutua, sillä hän oli rouva Bergiä pitempi, ja sitten kruunu kiinnitettiin hänen päähänsä, hunnun laskosten peittoon. Täti suuteli häntä otsalle ja itki, muut puristivat hänen käsiään ja itkivät. Selmasta tuntui siltä kuin he olisivat häntä hautaamassa, ja itku nousi jälleen hänen kurkkuunsa, vaikka se hänestä tuntui tyhmältä.