"Tahdotko nähdä?"
"Oi kyllä! — anna se ovenraosta."
Se oli kuin hätäankkuri: jotain mihin voi kiinnittää ajatuksensa. Selma raotti ovea niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja asettui itse syrjään, jotta hän ei näkyisi. Patruuna heitti sisälle pienen rasian, ja sitten hän sulki oven.
Selma painoi sormellaan kannen auki.
"Mutta Pål, mitä tämä on?" kysyi hän suljetun oven läpi.
"Rintaneula," vastasi Pål nauraen.
"Ei, minä tarkoitan kiviä?"
"Timantteja."
Sitä juuri Selma oli epäillytkin, nähdessään niiden kimaltelevan samettipohjaa vasten. Sen vuoksi hänen sydämensä oli alkanut niin kovasti tykyttää.
"Oikeita timanttejako?"