Suurella ponnistuksella Selma saattoi hillitä huulten värinän, ja ujona ja totisena hän asettui sulhasen viereen alttarin eteen, missä setä seisoi käsikirja kädessä valmiina yhdistämään heidän kohtalonsa toisiinsa koko elämän ajaksi ja anomaan siunausta heidän liitolleen.
Vihkitoimitus alkoi ja naiset nyyhkyttivät nenäliinoihinsa päästämättä kuitenkaan hetkeksikään morsianta silmistään.
Ja Selma … hän ei ajatellut muuta kuin noita leijailevia mustia pilkkuja, jotka ikäänkuin todistivat hänelle, että jos tätä kiusanhetkeä kestäisi hetkenkään kauemmin kuin mitä oli välttämätöntä, niin hän kaatuisi pyörtyneenä matolle. Soinnuttomasti, mutta sotkeutumatta sanoihinsa hän toisti papin saneleman valan, ja koko vihkiminen kävi niin moitteettomasti, ettei sen suhteen ollut pienintäkään muistuttamisen syytä. — ainoastaan morsiamen pelottava kalpeus herätti huomiota.
Ja kyyneletön morsian! … vanhat rouvat pudistivat päätään.
Vastaanottaessaan onnitteluja Selma töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, mutta ryhti oli siltä moitteeton. Painostavan pelon mukana, joka oli vallannut hänet, oli hänen käytökseensä myös tullut itsetietoisuutta. Itsesäilytysvaisto neuvoi häntä peittämään noilta uteliailta ihmisiltä mielentilansa. Hän ei hetkeäkään unohtanut, kuinka laahuksessa oli liikuttava, miten hunnun tuli pudota, miten kukkavihkoa oli kädessä pidettävä. Jopa äänensointu oli punnittu, hymyily itsetietoinen ja silmät ujon kiitolliset — niiden ilme oli niin tarkalleen arvioitu, että olisi voinut luulla hänen sata kertaa harjoitelleen peilin edessä.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt jonkun toisen olemukseen, jonkun joka oli hänelle täydellisesti vieras. Hän liikkui kuin unessa, kuitenkin hillitysti ja jännitetyin hermoin.
Oliko hän vangittuna vihollisten keskellä? Vaanivatko heidän katseensa kärsimyksen merkkiä? Oi, ei koskaan, ei koskaan!… Ja hän hymyili kaikille tuota rauhallista hymyä, joka saattoi naiset ihastuneina puhumaan hänen "herttaisuudestaan". Mutta hänen rinnassaan kalvoi sama hirveä epätietoisuus.
Kaikki olivat ystävällisiä, kunnioittavia, melkein osaanottavia. Kaikki paitsi patruuna, joka oli loistavan iloinen — kaikki paitsi Rikhard, joka tuntui käyneen hänelle aivan vieraaksi. Serkusta, ystävästä, riitakumppanista ei ollut jälkeäkään. Hän oli kohtelias nuori mies, joka vastasi kun Selma puhutteli häntä: siinä kaikki. Mutta se oli myös se pisara, joka läikähdyttää mitan reunojensa yli.
Selma asettautui yksin ikkunan luo ja katseli ulos. Hänen täytyi saada kerran vapaasti hengähtää, muutoin hän varmaan menehtyisi.
Uutimet eivät olleet vedetyt alas, sillä pihalla vilisi seurakuntalaisia, jotka tahtoivat nähdä häiden viettoa pappilassa. Tervasoihtu heitti haaveellisen valon ihmisiin, jotka liikkuivat ulkona.