Selma varjosti kädellään nähdäkseen paremmin. Mitä tuo oli? Aivan oikein… Möllerin muori! Selma tunsi hurjaa iloa, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kovasti. Aksel oli mukana häissä, hänet oli kutsuttu Rikhardin vuoksi, — ja nyt äitikin! Selma asettautui siten, että hän ehdottomasti veti ulkona olevien huomion puoleensa. Samassa tuli kirkkoherra hänen luokseen.
"Setä, emmekö mene kansliahuoneeseen näyttäytymään kansalle?" sanoi Selma nopeasti, "piha on täynnään väkeä, ja vaikeahan heidän on nähdä sisälle."
"Sitähän minä juuri aioin pyytää," vastasi kirkkoherra, joka oli kansaa rakastava mies.
Ja he läksivät alakertaan, nuorten neitosten ja herrojen seuraamina, jotka kantoivat kukkia ja kynttilöitä. Se oli komea morsiussaatto. Selma piti miestään käsivarresta ja asettui keskelle lattiaa, työntäen jalallaan laahustimen paikalleen. Hän tahtoi olla oikein näkyvissä.
Kansa hurrasi.
Ajatellessaan Möllerin muorin kateutta unohti Selma pelkonsa. Silmiin tuli rohkea ilme, ja hän liikahti hieman, sillä hän tiesi silloin timanttien välkähtävän. Varmasti se vihloi noita silmiä! Selma saattoi tuskin olla ääneen nauramatta. Nyt oli hän rikkaampi kuin Möllerin muori, rikkaampi kuin Jöns Olsin Mari. Nyt saivat he mitata häntä katseillaan, jos tahtoivat. Ja hän työnsi loistavan atlaslaahuksensa sivulle, jotta se näkyisi koko pituudessaan.
Sitten hän kääntyi ympäri, ryhdiltään kuin kuningatar, ja kaikki palasivat takaisin juhlakerrokseen, kansan eläköönhuutojen kaikuessa ulkopuolella.
"Minä olen käskenyt kestittää heitä," sanoi patruuna. Hän oli ihastuksissaan meluavien kunnianosoitusten johdosta.
Illallinen oli loistava, mutta se ei ollut koskaan loppua. Ainakin Selmasta tuntui siltä. Hän ei voinut syödä, ja hän oli vaipua kokoon väsymyksestä. Sielullinen jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa. Kaikki oli yhdellä kertaa tullut hänen ylitseen, eikä hänen voimakas ruumiinsa sitä kestänyt.
Eräässä nurkassa istui Aksel Möller kalpeana kuin kummitus, syöden herkkusienipiirakoita.