BIRGER. Kuinka? Sanokaapa mitä tarkoitatte?
SIIRI. Kun te siitä puhuitte, tuntui minusta, niinkuin minä sitä todellakin olisin tarkoittanut. Mutta sitä minä en tehnyt. Ja kumminkin se tuntui niin omituiselta, — ihan samalta, kun äiti ennen huomautti minulle, että olin tehnyt jotakin pahaa. Tänne se koski kipeästi. Mutta en minä ajatellut, niinkuin te luulette. Minä en tahdo tulla turhamaiseksi, vaan hyvä ja rehellinen ihminen on minusta tuleva — — — Se on varmaan tuhmaa puhua siitä: semmoisesta ei pitäisi puhua, vaan tehdä.
BIRGER. Minä olen loukannut teitä.
SIIRI. Ette. Minä tulin vaan ajatelleeksi. Minä tarkoitan että minä olen varmaan kiittämätön. Minulta ei oikeastaan puutu mitään. Enkä minä tahtonutkaan napista; minullahan ei ole mitään hätää. Minä mietin vaan, että maailmassa varmaan löytyy hyvin paljon sekä hyvää että pahaa ja monenmoisia ihmisiä; ja että minä tahtoisin oppia niin paljon ja — —. Täällä konttoorissa on toinen päivä aivan samanlainen kuin toinenkin; mieli ei tule pahaksi, kun torutaan, eikä iloiseksi, kun kiitetään, kaikki on vaan yhdentekevää. Ei milloinkaan ole oikein ikävää, eikä koskaan oikein hauskaa. Ja kun edeltäpäin jo tietää, ettei mitään tule tapahtumaan, eikä mitään voi tapahtua muuta kuin — että viimein tulee vanhaksi ja kutistuu kokoon. Eikä silloin ole mitään nähnyt elämästä. Se tuntuu tyhjältä.
BIRGER. Ja te ette tahtoisi sitten tulla vanhaksi ja kuivettuneeksi?
SIIRI. En tiedä. Mutta ajattelen että voisi tapahtua jotain sitä ennen.
BIRGER. No, ja mitä te toivoisitte sitte tapahtuvaksi?
SIIRI. En minä tiedä itsekään. Minä ajattelen niin paljon mahdottomuuksia.
BIRGER. Mitä esimerkiksi?
SIIRI. Te nauratte sille.