BIRGER. Istuitteko silloinkin nurkassa?
SIIRI. Istuin ja olin iloinen että sain siellä ollakin.
BIRGER. No, ja miksi?
SIIRI. Kaikki toiset olivat niin hienoja, niin hienoja. Pöyhkeöinä ne siinä kävelivät ja hameensa kahisivat. — Kauniita ne olivat ja hauska niitä oli katsella. — Ja sitten niillä oli viuhkat kädessä, jolla ne löyhyttelivät näin ja sitten ne kiemailivat ja kääntelivät laahojaan ja sitten tuli herroja, jotka kumarsivat näin, vaan silloin olisi teidän pitänyt nähdä, miten naiset näyttivät alentuvaisilta — istuivat jäykkinä ja heittivät vaan tämmöisen silmäyksen sivulle.
BIRGER. Ja te istuitte ja kadehditte niitä?
SIIRI. En, en kadehtinut. — Mutta minä tahtoisin tallata kaikki rikkaat. Minä vihaan niitä.
BIRGER. Tehän olette pieni villieläin.
SIIRI. Astuin lattialle. Minulla ei ollut muuta hametta kuin tämä. Mutta se oli uudempi silloin tietysti. Minä satuin katsomaan peiliin ja näin että näytin puoleksi kynityltä peltovarikselta. Minun mustat hansikkaani ulottuivat vaan tuohon saakka ja kun minä kävelin yli laattian, katsoivat kaikki minuun. Pari niistä nauroi. Ja minä olen niin varma siitä, että ne nauroivat minulle. Onko heillä oikeus tehdä minusta pilaa, jos en minä ollut niin hieno kuin he.
BIRGER. Mutta nythän ne tulevat pilkkaamaan minuakin.
SIIRI. Miksi niin?