BIRGER. Mutta antakaa minun toki selittää, kuinka asia oikeastaan on.
SIIRI (heittäypi tuoliin). Sanokaa vaan mitä tahdotte, nyt en minä välitä siitä.
BIRGER. Kaarlo oli hiukan vilustunut ja äitinsä oli pakoittanut hänet sängyn omaksi. Tänään kun ai'oin mennä käräjähuoneesen, kysyäkseni jos Ida oli vielä täällä, sanoi Kalle: Siellä on ihan varmaan Siiri telefoonissa. Tervehtikää häntä ja sanokaa että minä makaan sairaana ja sen vuoksi en ole näinä kahtena päivänä häntä puhutellut.
SIIRI. Mutta miten pisti päähänne —? Oh, se on häpeällistä!
BIRGER. Se oli hetkellinen mielijohde. Minunhan piti telefoneerata teille, enkä teistä muuta tietänyt kuin että nimenne oli Siiri ja että minun tuli sanoa Kaarlolta terveisiä. Mikä minua oitis viehätti, oli teidän kaunis äänenne, ja minä halusin kuulla sitä uudelleen. Ja silloin minut voitti poikamainen halu — saada tietää, mitä teillä saattoi olla telefoneerattavaa joka iltapäivä.
SIIRI. Eipä niinkään joka iltapäivä.
BIRGER. Ja kun kerran olin alottanut, en voinut lopettaa — se oli siksi huvittavaa.
SIIRI (hyppää tuolilta). Jesus — minä puhuin Idasta! Silloin olen minä kumminkin syypää! — Oi, se on kauheata.
BIRGER. Eipä niinkään kauheata. Kiitos vaan siitä. Mitä teiltä sain kuulla, teki lopun viimeisestäkin epäröimisestäni ja — — —
SIIRI. Hiljaa! Vaunut! Jokohan he palajavat. Onhan nyt niin aikaista. — Meidän täytyy saada nämä ulos. (Juoksee sisään ja ulos tyhjentäen pöytää.)