— Niin kai, änkytti hän painaen pitkät kyntensä käsien velttoon lihaan, niin, niin, minä menen vieraisiin.
Huomatessaan paronin hämmennyksen katsahti majuri ällistyneenä häneen, pyörähti sitten hyräillen, kuten olisi saanut arvotuksen selväksi, vaikeni ja alkoi vetää ylleen sinistä päällystakkiaan aina väliin salavihkaa heittäen silmäyksen paroniin, joka nolona käännähteli ja oli järjestävinään kaulaliinaansa peilin edessä.
Sitten menivät herrat kannelle ja nousivat vaihtamatta sanaakaan laiturille. Paroni kohautti hattuaan päästäkseen pian lähtemään, mutta majuri tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja toivoi, että pian tavattaisi.
Paroni nyökäytti päätään puristaen hampaansa yhteen ja lähti puolijuoksussa mäkeä ylös. Vihreän puutarhaportin luona odotti häntä nainen ja viisivuotias poika.
Nainen oli pitkä ja hänellä oli pitkät väsähtäneet kasvot, ruskeissa silmissä kostea kiilto ja huulilla puoliksi ärsyttävä hymy. Poika oli huomattavasti paronin näköinen. —
Majuri ei pitänyt kiirettä. Askel askeleelta kulki hän hyräillen ja tuumaili:
Vai niin, paroni siis on tuo herra, josta pikku Edla puhui, hänkin siis…
* * * * *
Kolmaskin henkilö oli noussut laiturille, vanha eläkkeellä oleva revisori, joka tuli tervehtimään kunnon ystäväänsä, entistä tehtailijaa, joka tyttärineen asui kesällä kalastajamajassa.
Kahden elivät he siinä — isä ja tytär — hiljaa itsekseen, kuten olivat eläneet aina siitä saakka, kuin tytön äiti oli kuollut. Sivussa he elivät eikä mikään erikoinen tapaus häirinnyt heidän rauhaansa. Hiljainen päivä toisensa jälkeen liitti tunnin tuntiin, ja illat tulivat ja aamut tulivat viikkojen vieriessä ilman että kumpikaan toivoi pois tästä yksitoikkosesta levosta.