Herrain keskustelu on liikkunut siellä täällä, on puhuttu Anderssonnista ja Petterssonnista, ja jäykkä herra on koko ajan vastaillut arvokkaan lyhyesti toverinsa törkeähkön sanarikkaisiin jutteluihin. Nyt herkenee keskustelu. Päivällisen painostava velttous on tullut ja kuuluu vain astiain kolina viereisestä keittiöstä.
Punakampi alkaa taas puheen täyttäen lasit:
— Vai niin, paroni on niin vain voinut jättää maanviljelyksensä.
— Niin, mikäs auttoi, herra majuri. Oli tärkeitä asioita Tukholmassa ja kun kerran olin siellä, lähdin vähän tuulettumaan.
— Tietysti. Mitäpä siitä. Vanha tila kyllä hoitaa itsensä, sanoi ystäväni Ulf eläessään kapteeninpuustellistaan, ha… ha… ha… — Mutta suokaa minun kysyä, miten pikku rouvanne jaksaa. On monta herran vuotta sitten kuin näin hänet.
— Kiitos! Hyvin hän voi. Hiukan hermostunuthan hän on, mutta muuten voimissaan. Entäs teidän?
— Kiitos vaan! On kylpemässä tänä kesänä.
Taaskin väliaika. Paroni tuijottaa tylsästi eteensä; höyryvene viheltää, ja majuri Hjelm katsottuaan akkunasta ulos huudahtaa:
— No mutta sieluni autuuden kautta, tuollahan on Björkvikin laituri. Niin kuluu aika hauskassa seurassa. Mutta tämähän on viimeinen laituri. Herra jumala, meillähän on sama matkan määrä?
Majurin sanoessa tätä tavallisella korahtavalla äänellään olivat paronin kasvot käyneet jos mahdollista entistään kalpeammiksi ja hänen suupielensä värähtelivät kiivaasti.