Kunnian miehiä.
On lauantai-ilta ja höyryvene kiitää saaristoa kohti. — Siinä ovat matkustajat vilkkaassa liikkeessä, tungetaan toisiaan ja hikoillaan, sillä päivä on lämmin ja kaunis, ja ilma semmoinen, että pinttyneinkin tukholmalainen, joka suorastaan on rakastunut käytäviin ja katuojiin, vetää helpotuksen huokauksen, kun saa kääntää selkänsä rakkaalle kotokaupungilleen ja jättää sen helteiset kadut, varjottomat torit ja asfalttihajuisen ilman oman onnensa nojaan.
Päättäväisesti heittää hän viittansa käsivarrelle, nousee reippaasti laivaan ja on sydämmessään tyytyväinen, kun voi lähteä tervehdykselle jonkun luo, joka on ollut "kyllin hupsu vuokratakseen kesä-asunnon." Mutta hänen ystävänsä, jotka koko viikon ovat konttori- tai myymäpöytäänsä sidotut aina k:lo kuuteen saakka iltapäivin, tempautuvat tämmöisinä päivinä puolelta päivää irti ja lähtevät koreineen, lainakirjastokirjoineen ja huolellisesti toimitetuin asioin perheittensä keskuuteen viettämään maaelämän autuutta sunnuntai-iltaan saakka, jolloin autuus loppuu, sillä maanantaina alkaa harmaa työviikko.
Vene on siis väkeä täynnä. Keulassa soittelee joku renttuinen soittoniekka sitraa lomalle lähteville herrasmiehille. Välikannella nukkuu kotiinmatkustavia talonpoikia, ja tupakkahytissä savuttelee täysin voimin joukko politiikkaa puhuvia, yhteiskuntaa parantavia tukkukauppiaita, kunink. majesteetin ja kruunun uskollisten virkamiesten välttämättömät salkut polvilla ja kakkulat nenällä tarkastellessa ohipurjehtivia aluksia.
Taajin joukko on kumminkin peräkannen aurinkokaton alla, jossa ostoksilla olleet rouvat istuvat; he istuvat siellä kesähattuineen ja puolisormikkaineen, lörpöttelevät ja kaikessa hiljaisuudessa kadehtivat ystävättäriensä pukuja.
Ja höyry kulkee edelleen koneen tukuttaessa, ja kevyitä kierteitä kiemurtelee savutorvesta, edelleen ohi vihreitten saarien ja metsäisten niemien, joista pilkottaa kesäasuntoja, ja ohi kaljujen kallioitten, joilla näkyy uimajoukkoja, kasvia tutkivia poikia ja huvittelevia seurueita.
Höyryvene kiitää edelleen pysähtyen vain silloin tällöin laiturin ääreen, jonka penkillä vanha virkamies märehtii lehteään, keittäjätär kädet puuskassa odottaa lihakoria, ja pitkä ylioppilasrojo, jonka oikeastaan pitäisi opettaa poikanahjusta, ottaa itse oppia parilta kesäpukuiselta neidiltä. Ja ennenkuin kone uudelleen ehtii käyntiin, saavat matkustajat kuulla, mitä äidillä on sanomista ruuhessa istuvalle Kallelle ja mitä Kalle vastaa, ja sitten lähdetään.
Muutoin tavallisesti tyhjässä ruokasalongissa istuu kaksi herraa juttelemassa edessään pöydällä kahvikupit ja liköörilasit. He ovat juuri syöneet ja huolellisesti tyhjennetyt pullot, joita tarjoilijaneiti korjaa pois, ovat jättäneet punertavan hohteen herrain kasvoille, joita sikarien sinisenharmaa sauhu kiertelee.
Nuorempi heistä on keski-ikäinen mies, hänen asentonsa on jäykkä ja hänen kasvonsa liikkumattomat. Hänen olentonsa teeskennellyn vakavaa arvokkuutta lisää musta pitkä takki, jonka kaikki napit ovat huolellisesti kiinnitetyt. Kasvojen kuolonkalpeus muistuttaa kipsinaamaria ja pitkät vaaleat viikset kätkevät hänen huuliensa hermostuneet värähdykset, jotka tuovat mieleen vanhan sananlaskun tyyneestä vedestä ja suurista kaloista antaen aavistaa tuon kiillotetun rinnuksen alla liikkuvan kuohuvampia intohimoja kuin ensi silmäyksellä luuleekaan.
Toinen lojuu huolimattomassa asennossa sohvalla. Hänellä on jokapäiväiset, raa'an metsäpeikon kasvot, punaset pöhöiset posket, kähnäinen nenä, punanen poskiparta ja punaset viikset, joitten alta näkyy turpeat huulet, paksut kuin mulatilla.