Paroni Stjernklolla ei tällä kertaa ollut odotettua huvia käynnistään Björkvikissä. Hän oli koko ajan ärtysä ja vihoissaan siitä, että majuri oli saanut pilkistää hänen kortteihinsa. Ja sunnuntai-iltapäivänä kyyditytti hän itsensä saaren toiseen päähän ja tuli toisia teitä Tukholmaan. Hän ei millään muotoa tahtonut tavata tuota tunkeilevaa herraa, jonka toivoi sinne, missä pippuri kasvaa.
Sitäpaitsi oli kiire kotiin. Oli näet papin virkaanasettajaiset tulossa ja hänen tietysti pitäjän arvokkaimpana miehenä tuli pitää päivälliset piispalle ja muille ylhäisille ja pitihän valmistautua arvokkaaseen vastaanottoon.
Majuri sitävastoin odotti tyynesti maanantaiaamuun. Hänellä ei puolestaan ollut mitään vastaan tavata paroni taaskin. Herranen aika, hieno ja sivistynyt mies, järkevä ja arvokas, ei mikään poroporvari.
Hän oli viime aikoina kokonaan lakannut hämmentymästä. Ja siinä hän teki oikein, sillä kokeneena miehenä tiesi hän kuinka suvaitsevainen mailma on kaikkia gentlemanneja kohtaan, ja että hän kuului tähän hienoon seuraan, sitä olivat hänen ystävänsä jo niin kauan toitottaneet hänelle, että hän yhä enemmän alkoi uskoa sen olevan totta.
HJ. SÖDERBERG
Tappaminen.
Kirjotettu on: älä tapa.
Tosin tiedämme, että tappaminen joskus on välttämätön. Mutta kenties on jotain kuitenkin tuossa vanhassa käskyssä. Huolimatta siitä tomukerroksesta, jonka olemassaolon alituinen sotatila on vuosien vieriessä levittänyt omalletunnolleni, tapahtuu joskus vieläkin, että tunnen väristyksiä muistellessani muutamia tekemiäni murhia. Kaikkia en muista. Jotkut olivat välttämättömiä, enkä niitä kadukaan.
Mutta niiden joukossa, jotka olen tappanut ilkeydestä tai oikusta, muistan ennen muita pienen linnun, hämähäkin ja ketun.
* * * * *