— Voi olla niin, jatkoi tehtailija pikkuporvarin vähän kuohuvalla, mutta rehellisellä ja oikealla suuttumuksella, voi olla niin, että se näyttää omituiselta, mutta totta se on. Nainen on ollut paronittarella kamarineitsyenä. Nyt rakennetaan hänelle hienoa huvilaa tänne. Et voi aavistaa, kuinka minua Adan tähden harmittaa nähdä noiden kahden lutkan kulkevan tässä, mutta olen koettanut välttää heitä. — Hienoja naisia, tietysti, ja heränneitä myös, itkevät ja ruikuttavat, kun vaan joku kolportöri sattuu. Roskaa, koko hieno mailma, roskaa! Annappas kortit.
— Niin, semmoista se on nykyajan avioliitto — tuossa on hyvä veli!
Keskustelu johtui toisille tolille, mutta Ada, joka keskustelun kuluessa oli istunut henkeä vetämättä, kuin kahlittuna penkkiin kiinni voimatta nousta ja välttää noita sanoja, jotka räikeinä, neulanterävinä olivat niin vastakkaisia koko sille rauhan tunnelmalle, minkä illan hiljaisuus oli hänelle antanut, nousi nyt hiljaa ja varovasti.
Hän oli kalpea, hän painoi käsiään rintaansa vasten kuin peläten jonkun suonen repeävän, ja hitaasti maahan katsoen kulki hän huoneeseensa.
Mutta sinne päästyään, istuutui hän akkunan ääreen, painoi pään käsiinsä ja itki. Ääretön surumielisyys oli vallannut hänet, sellainen, jolle kyyneleet eivät lohtua tuo, tuollainen raskas tunne, jota vain voi tuntea silloin kuin nuoruuden hienoimmat toiveet äkkiä menettävät perhossiipensä ja putoavat rikkaläjälle.
Muutamain minuttien kokemus oli vanhentanut hänet, hänestäkin oli tullut vanha ja viisas, jommoisiksi mailma meidät tahtoo. Ensi kerran oli paha välittömästi koskettanut häneen, ja samassa olivat murskautuneet ne asiat, joitten ympärille hän oli punonut sydämensä rakkaimmat säikeet.
Rakkaus, avioliitto, koti, nämät sanat, joitten nimikin oli kaikunut hänen korvissaan hienoimpana soitantona, kaikki, mistä hän oli lukenut ja kuullut, ja minkä piti antaa ravintoa hänen ajatuksilleen, sisällystä hänen janoavalle sydämelleen ja vuodattaa todellista elämää hänen varjo-oloonsa, kaikki tuo ei ollut muuta kuin himokkuutta, valapattoisuutta ja valhetta — ei mitään muuta.
Mikä ennen oli loistanut kuin kimalteleva taikaverkko kesäpäivänä metsässä, niin hienona ja salaperäisenä, sen oli nyt todellisuuden raaka likanen koura repinyt rikki, ja raunioina oli onnen silta, joka ennen oli johtanut tulevaisuuden vain puoliksi aavistettuun onneen. —
Nyt ymmärsi hän, miksi jotkut olivat hänelle nauraneet; hän oli ollut yksinkertainen, lapsellinen, typerä. No, nyt se oli loppuva; ei kenenkään enää tarvitse hänelle nauraa. Nyt tiesi hän, ettei ollut mitään uneksittavaa eikä toivottavaa — ei, lohdutonta oli kaikki ja tyhjää. — Ja hän itki katkenneita kieliään, uskoaan ihmisiin, joka oli kuihtunut, toivoaan, joka oli riistetty. Hänen mielensä täyttyi katkeruudella ja surulla, ja kun hän tuli illalliselle tavallisuuden mukaan hiljaisena, katsoivat ukot hämmästyneinä häneen. He eivät voineet käsittää, missä heidän lemmikkinsä oli saanut silmänsä punasiksi ja turvonneiksi.
* * * * *