Eikö vanha taika kiellä hämähäkkiä tappamasta?
En uskaltanut koskea kirjaan. En ole sitä sittemmin lukenut.
Minun täytyi nähdä joku ihminen… Menin ovelle ja soitin tarjoilijaa. Kun hän tuli tuijotin häneen hämmästyneenä, kunnes sain keksineeksi:
"Hankkikaa minulle vähän whiskyä."
* * * * *
Ketun tapoin, koska oli pyssy kädessäni, kun sen tapasin. Se tuntui niin itsestään selvältä.
Oli talvi. Joka päivä satoi lunta ja joka päivä menin metsään mukanani vanha huono pyssy ja musta villakoira, nimeltä Kustaa. En metsästänyt. Joskus ammuin tähdäten kuusenkäpyihin joutessani ja Kustaan huviksi, joka laukauksesta ihastuneena hyppeli haukkuen. Se ei pelännyt, sillä se ei ollut oppinut tietämään, että pyssy on murha-ase.
Eräänä päivänä hämärissä tapasin pienen ketun. Se oli ollut asioilla kylällä ja tuli juuri kotiapäin kanapahanen hampaissa. Olin katajan takana ja se juoksi aivan läheltäni. Tähtäsin ja ammuin. Miksi? Niin on tapa.
Kettu juoksi vielä muutamia askeleita niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sitten pysähtyi se äkkiä kuin olisi hämmästynyt ja laski kanan. Ja heikosti, tuskaisesti äännähtäen oikasihe se hangelle ja kuoli. Kustaa, tuo musta villakoira, joka vielä oli miltei pentu, ryntäsi esiin hurjana ihastuksesta ja ilosimmin haukahdellen näykäsi kettua leikkisästi korvasta. Mutta kohta ymmärsi se, että vieras eläin oli kuollut. Kuvaamattoman arka ja neuvoton katse tuli sen mustiin loistaviin silmiin. Lopuksi hiipi se häntä alhaalla minuun kiinni ja ulisi hiljaa.
Jätin ketun siihen ja menin kotiin, sillä minua paleli.