Seuraavana päivänä kuljin samaa polkua, sillä se oli mielitieni. Kuljin hiljaa vihellellen enkä ajatellut eilisiä. Äkkiä säpsähdin ja pysähdyin: maassa makasi jalkaini edessä kuollut kettu. Varikset olivat repineet sen silmää, joka nyt veristi.
Seisoin hetken ja tarkastelin kettua kuunnellen samalla, kuinka tuuli kitkutti kahta puunoksaa vastakkain.
"Elävä kettu on kauniimpi kuin kuollut", sanoin itselleni.
Ja sittemmin kuljin toisia teitä.
Huolia.
Upsala-novelli 1890-luvulta,
Lokakuun loppupäivinä oli odottamatta tullut talvi.
Paul kuljeskeli kirkkomaalla kädet taskuissa ja ohut kesätakki leukaan saakka napissa. Routainen käytävä oli kuihtuneitten lehtien peittämä ja nämät rapisivat jalkain alla; pilvet, joita myrsky koko päivän oli ajellut, alkoivat liukua hiljasemmin hämärissä, ajelehtivat verkalleen painavana, mustana joukkona puitten latvuksien yllä, kovin piirtein näkyen taivaan kylmää sineä vasten. Hautakappelissa oli valoa ja tuo lämmin, keltainen hohde oli omituisena vastakohtana lännen himmeää valaistusta vasten, joka häämöitti lehdettömäin puitten takaa. Paulia paleli kovin. Hän oli lähtenyt huoneestaan kävelemään lämpimikseen. Kylmä oli äkkiä tullut eikä hänellä ollut, millä puita ostaa, ei edes millä päästä kahvilaan lämmittelemään. Ja vielä voi kulua monta päivää ennenkuin hänellä oli odotettavissakaan rahoja; mutta oli epävarmaa, voiko hän ollenkaan odottaa. Tutkinnot viipyivät, hänen suojelijansa alkoivat väsyä.
Ei näkynyt kävelijöitä puistossa, pysyttiin sisällä, kun ei mikään pakottanut ulos lähtemään. Köyhä eukko vain poimiskeli risuja Karoliinanpuistossa. Tämä kokosi syysmyrskyjen satoa; kumarassa hän kulki ja näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Kapeana ja ohkasena pistihe nenä esiin huivin alta pilkistäväin hiusten välitse. Hän ojensi selkänsä hetkeksi ja veti muutamia huohottavia henkäyksiä nojautuen puuta vasten. Sitten painui hän kokoon taas ja katosi kantamuksineen puitten taa.
Paul kadehti tuota: Eihän hänen juuri sopinut koota risuja puistosta.