… Ei, jalkoja ei hän saanut lämpimiksi. Puolijuoksua tuli hän kotiin.
Linnakadulla hän pysähtyi ja katsoi kummastuneena ympärilleen — — — lunta! Suuria hiuteita tanssi alas, keveinä ja pehmeinä tarttuen hänen silmäripsiinsä, laskeutuen hänen kaulukselleen, ja maa alkoi käydä valkeaksi.
— Kaunis, valkea lumi, kuiskasi Paul itsekseen. Hän ajatteli niitä kertoja, jolloin hän lapsena oli ensi lumesta ihastunut. Silloin ei häneltä mitään puuttunut.
… Portaat narisivat ja hän tunsi rotan juoksevan jalkansa yli kulkiessaan läpi ullakon.
… Hän sytytti lampun; otti tutkintokirjan ja yritti lukea. Silmät kiitivät yli sivujen, ajatukset jäivät jälkeen. Hän kääriytyi saaliin ja otti esille kevyempää lukemista. Neljänneksen se kiinnitti, ei kauempaa; silloin sytytti hän paperossin ja heittäytyi sohvalle.
Hänen täytyi hankkia rahaa ja ajatellen tavallista keinoa tarkasteli hän huonetta; voisiko noista jotain saada? Seinillä oli joitain piirroksia, taiteilijalta saatuja, pari etsausta, muutamia viuhkoja ja muuta kiinalaista, kaikki arvotonta. Pään alla oli hänellä kaunis samettityyny, sisaren koruompeluin somistama; siitä kai voisi saada. Mutta olihan hänellä vielä kello. Hän heitti paperossin pois. Ei maistunut kylmässä ja nälässä. Kello läheni 8.
Jos sammuttaisi lampun ja sytyttäisi lyhdyn. Hänellä oli katossa kaunis paperilyhty, joka muistutti keskiaikaista luostarilamppua. Halpaa romantiikkaa.
Hän sytytti sen, mutta sammutti samassa. Tyhmyyksiä! — Nyt oli hän pimeässä.
… Myrsky oli yltynyt. Lumi tuiskusi akkunaa vasten tarttuen siihen suurina levyinä, jotka sulivat vähitellen jättäen märkiä juovia jälkeensä. Väliin vihelsi tuuli nurkissa pitkän valittavan vihellyksen, joka turhaan koetti pysyä samassa säveleessä, ja joskus jysähti seinä ja akkuna helähti kuin tuskassa.
Ja kirkonkellot soivat, kuten tavallisesti. Oli kai hautajaiset — — — kuten tavallisesti.