Tunnit kuluivat… ja kuluivat.
Paul koetti nukkua ja hänen onnistui lopuksi vaipua jonkummoiseen uneen. Säveleet tunkivat ajatusten tilalle tyhjiin aivoihin: pyhiinvaeltajain kuoro Tannhäuserista ja kuningasten tulo Kauniista Helenasta…
Ja haaveita sukelsi esiin sekottuen muistoihin.
Tuntui kuin olisi kesä ja leikkuuaika parhaillaan; aurinko laskeusi länteen ja loisti lämpimänä tielle, joka juuri oli sateesta kuivunut. Hän kulki apilatuoksuisella niityllä, joka odotti toista korjuuta; hän oikasi yli peltojen, joille kuhilaat heittivät pitkiä varjoja ilta-auringossa. Ja seurana oli hänellä pieni vaaleakiharainen poika, joka uteliain sinisilmin seurasi kaikkea ja kyseli kaikemmoista, mihin ei voinut vastata, ja huvitteli kutsumalla Paulia sedäksi. Se kuului hauskalta ja Paul antoi sen tapahtua.
… Ojavierellä istui miehiä ja naisia syöden illallistaan: kaljaa leipää. Paul kääntyi hikeä pyyhkivään mieheen ja kysyi tietä: Tämä osotti oikotien seuraten pienen matkaa mukana.
Ja he kulkivat ha'an läpi, jossa pieni paljasjalkainen tyttö paimensi lehmiä. Ja kuusen latvojen yllä oli kuu idän taivaalla, suurena, sumuisena, siniharmaana… ei, ei kuu, se on niin kylmä — — —
Paul kohottautui. Oliko hän nähnyt unta? Hän otti uuden paperossin ja heitti sen pois vedettyään pari savua. Ja tunnit kuluivat — —
… Ohut tytön ääni lauloi alakerrassa "Pikku nokikolaria", ja käkikello kukkui yhdeksän kertaa… illallisaika.
Nyt oli todella nälkä. Hän kaiveli laatikoitaan kunnes löysi pussillisen korppuja. Olihan se jotain. Syötyään ne tupakoi hän ja koetti olla kylläinen. Sytytti lampun ja yritteli jotain, mutta jäikin istumaan käsivarret ristissä.
Epäonnistunut kirja tuo, jota hän oli lukenut. Pari paikkaa etenkin oli noloa; kenties sopimattomuuksien esitys taiteessa vaati kypsyneempää kykyä kuin mikään muu. Tarvittiin taitoa semmoisiin aiheisiin puututtaessa…