Hän seisoo kauan siinä. Hän katsoo itää kohti, jossa tähdet kalpenevat valkenevassa taivaan kumussa.
Teeriemo.
Isotalon metsässä on vanha sysimiilun pohja monien muitten joukossa. Löytyy paljon sellaisia yltympäriinsä metsissä.
Jo on vuosia kulunut siitä, kun miilun savu aaltoili puitten välillä ja harvapuheisia, nokisia vakavia miehiä istui sysimajassa tuijotellen nuotiovalkeaan pitkinä talvi-iltoina. Mutta maja on jälellä vielä, vaikka huonona ja ränstyneenä; tuuli pujotteleiksi esteettä sisään suurista raoista, savuaukko ja ovi ammottavat avoimina sadetta ja aurinkoa vasten, ruohoa kasvaa makuulavitsalla ja suuria leppä- ja koivupensaita seinissä ja katolla.
Myöskin ulkona miilupohjien mustalla sysimurskalla kasvaa ruoho yhä taajempana ja korkeampana, ja ympärillä on tiheä muuri kanervia ja pikkukuusia; se tunkeutuu yhä lähemmäksi ja kerran tulevina aikoina on metsän vihreä meri jälkeen sulkeutuva aukon yli ja hautaava sekä majan että pohjan tummiin syvänteihinsä.
Metsän asujamet ovat jo ottaneet paikan haltuunsa, kun ihminen on sen jättänyt. Niitä kävi siellä ennenkin, sen voivat sydenpolttajat kertoa; useilla heistä kävi yöllisiä vieraita ja oli heillä seikkailuja ihmeellisten naisolentojen kanssa toisinaan, niin että he tulivat hieman päästä vialle. Mutta velhot tulivat siihen aikaan hiipien yksi kerrallaan, hiljaa ja varovaisesti; nyt tulevat ne suurissa joukoissa tanssien metsäpolkuja pitkin ja metelöivät vapaasti ja hurjasti sysipohjilla. Ei tarvitse olla erityisen tarkkanäköinen nähdäkseen niiden jälkiä; kun kulkee aikasin aamulla ohi, näkee pienten jalkain merkkejä murassa, ruohoja on katkottu ja poljettu, ja sinne tänne on pensaisiin tarttunut pitkiä, loistavia kultakiharoita tahi palanen mitä hienointa hämähäkinverkkoharsoa.
Mutta eipä minulla ollutkaan määrä puhua sellaisista olennoista. Siellä löytyy koko joukko toisia sekä siivekkäitä että siivettömiä. Aivan miilupohjan vierellä kasvaa iso vanha mänty, jossa oravat mielellään istuvat kuorien käpyjään, ja tikat kiipeilevät runkoa ylös ja alas etsien toukkia. Siniset metsäkyyhkyset laskeutuvat usein ruohostoon kuhertelemaan; jänikset ovat ottaneet haltuunsa ruohottuneet miilupolut ja tehneet niistä itselleen julkisia kulkuteitä, ja kettu tulee joskus hiipien viidakon läpi ja asettuu vaanimaan sysimajaan. Lisäksi on ilma täynnä surisevia suvenkorennoita, ruoho kehrääviä heinäsirkkoja ja pensaat yltympäriin viserteleviä tiitisiä; kultarintakerttu istuu läheisessä kuusikossa ja soittelee hämärän tultua, ja syksypuoleen tulee teeripoikue kanervikkoon avoimen laitaan.
Siellä on teeriemo itse, sitten kolme pikku kanaa ja kolme kukkopoikasta. Niillä on siellä hyvä ja rauhaisa olo, tarvitaan ketunkuono vainuamaan ja haukansilmät huomaamaan heitä tuuhean kanervan keskeltä. Teeriemo kaakattaa ja lörpöttää, tämä on hänen mielestään koko hauska paikka; seuraakin löytyy, oravat ovat varsin puheliaita ja leikkisiä veitikoita, ja sinikyyhkyset ovat sangen rakastettavaa ja hienoa, tosin kyllä hieman kevytmielistä väkeä, ei koskaan muuta kuin suukkoja, hyväilyjä ja syleilyjä.
Toisinaan tulee nuori jänis koikkelehtien polkuja pitkin, hän on kauniisti vaalakanharmaa ja näyttää hauskalta ruohostolla. Hän pysähtyy keskelle miilupohjaa, nousee istualleen ja katselee ympärilleen; hänellä on pirteät silmät, jotka pyörivät ympäriinsä. Hän huomaa Teeriemon, tervehtii ja kysyy, kuinka voidaan; nuolasee käpäliään ja laskee muutamia kahvipapusia maahan; kääntää äkkiä päänsä, heittää korvat niskaan ja vierii keränä pois.
Hän kuuli kai jotain epäiltävää, mitä lieneekään ollut. On turvallista, kun kerttu on likellä koskaan pettämättömänä vartijana. Kuulkaapas — hän huutaakin kuusikosta. Tit, tit! kuuluu varottava viserrys ja sisii! piipittää hän. Joku tulee, kuka lieneekin; tikka lakkaa nakuttamasta ja viheltää — tys tys! — kyyhkyset lopettavat kuhertelun, orava painautuu runkoa vasten ja tekeytyy niin pieneksi kuin voi, ikäänkuin tahtoen uskotella olevansa kasvannainen punasenruskealla kaarnalla. Ja sii-sii! huutaa kerttu taas; kettu se ei ole, kenties haukka, tai mahdollisesti ihminen… Teeriemo sävähti — ihminen se on, ihminen kulkee läpi metsän; viserrys lakkaa joka pensaasta, säveleet ja huudot ilmasta ja latvoista, sipinä ja supina vaikenee mättäiltä ja viidakoista. Vavisten seisovat kaikki puut, lehdet ja havut värisevät; pikkulinnut ryömivät kauhuissaan lehdon pimeimpiin kätköihin, päästäjäiset ja metsähiiret lennättävät loukkoihinsa, ja liikkumattomina ovat kaikki maan matelijat. Kaikki on hiljaa, kaikki pitää henkeään ja kuuntelee vavistuksella — ihminen käy läpi metsän!