Nyt kuuluvat polulla hänen askeleensa — keveinä ja hiipien, mutta kyllin raskaina katkomaan kuivia oksia ja rapisuttamaan pudonneita lehtiä ja neulasia. Nyt lähenevät ne nopeasti — kyyhkynen lentää ylös, läpättäen siivillään yleisen lähdön merkiksi, ja toiset seuraavat kadoten kaikki puitten lomaan. Teeriemo on painava ja kömpelö ja hänen on vaikea saada ilmaa siipien alle; mutta se käy vähitellen, kun askeleet ovat aivan lähellä — hän nousee meluten ja vaivoin ja huutaa poikasilleen, hädissään änkyttäen: tu-tu-tul, tul! Pari seuraa häntä, toiset lentävät eri tahoille. Kat-katkat-sokaa! huutaa Teeriemo rak-rakkaat va-va-rokaa! Hän katselee tuskissaan ympärilleen, lentää sitten metsään ja piilottuu puolukanvarsiin.
Siellä hän istuu hyvän aikaa höyhentäkään liikauttamatta. Hän vaan kuuntelee tuskin uskaltaen hengittää. Yhä on kaikki hiljaista, askeleita ei enää kuulu, mutta vaara ei ole ohi vielä, sen kerttu kyllä olisi kertonut. Hän katsoo varovasti ympärilleen, mutta poikasiaan ei hän näe; pysyisivät nyt vaan piilossa uskaltamatta liian aikasin esille, ne eivät ole paljoa kokeneet.
Hänen siinä juuri miettiessään, kuulee hän äänen sysipohjalta — tukahutetun tuskaisen vihellyksen. Jokohan joku pikku elävistä? — — — Niin, ääni uudistuu, kaiketi joku pikkukukoista, niille ei maksa saarnata varovaisuutta! Hy-u, hy-y-u, kuuluu yhä uudelleen. Teeriemo hiipii edelleen ja pysähtyy kuuntelemaan. Hy-y-u! — silloin vastaa hän puoliääneen ja pelosta änkyttäen — tu-tu-len, ko-ko-kohta! sanoo hän ja vaeltaa risukon läpi. Vähitellen sentään, hän painautuu likelle maata, kurottaa kaulaansa tähystellen ympärilleen suurin silmin ja kaakattaa silloin tällöin vastaukseksi. Mutta sitten pysähtyy hän jälleen; on kovin omituista, väliin on kuin ei hän tuntisi ääntä; se on toisinaan hieman karhea, toisinaan liian terävä. Mutta täytyyhän sen olla teerikukon; ei ole toista metsän elävää, joka viheltäisi juuri niin, nuo merkilliset vivahdukset kai johtuvat pelosta. Kun hän on tämän saanut selville, lähtee hän taas liikkeelle vastaten selvemmin houkutukseen.
Kohta kuulee hän rapinaa risukosta, kai pari pienokaistakin kuultuaan vihellysmerkin on matkalla kokouspaikalle. Hän kääntyy sinne päin ja kurkottuu katsomaan, jaha, tuolla näkee hän pienen ruskeatäpläisen ruumiin ruohostossa, se on pikkukana, ja tuolla mustan loistavin syvänsinisin vivahduksin, hän on koko komea veripunaisine täplineen silmien yläpuolella, pienin pikkukukko, niin isänsä näkönen nokasta pyrstöön! Emo nyykäyttää niille ja kotkottaa, katsokaa! ja ne nyykäyttävät takasin ja kaikki kolme kämpivät hiljaa edelleen. Teeriemo on levollisempi nyt, vaara tuntuu olevan onnellisesti ohi, kohta on koko poikue taas kyllä koossa.
Silloin pamahtaa laukaus — ja toinen. — Vuoret antavat kaiun, kohaus käy läpi latvojen, ja sininen pilvi häilyy miilunpohjan yllä.
Teeriemo vaikenee heti, painautuu sammaleeseen niin alas kuin voi. Piiloon, piiloon! huutaa hän puoliääneen lähimmille poikasille.
Mutta myöhään. Tuolla lentää yksi ylös — pienin kukko — ja tuolla pikkukana. — Molemmat kohoavat hiukan — silloin kajahtaa taas kaksi laukausta — ja ne putoavat maahan, raskaasti ja jäykästi kuin kivet.
Teeriemo on poissa suunniltaan ja on juuri itsekin nousemassa, hän ei voi ajatella selvää aatosta. Silloin kuulee hän uusia ääniä sysipohjan puolelta ja jää liikkumatonna makaamaan; kuuluu äänekästä naurua, ja pari kovaa ääntä puhelee ja huutaa. Ne lähenevät ensin, hän odottaa joka hetki tulevansa ilmi; silloin vetäytyvät ne jälleen pois, kuuluvat yhä heikommin ja haihtuvat lopulta metsän hiljaisuuteen.
Hän makaa kauan hiljaa, nyt ei hän enää usko hiljaisuuteenkaan. Hän on väsynyt ja alakuloinen, ei rasahdustakaan kuulu risukosta, kenties hän on yksin jälellä, ei maksa toivoa.
Mutta hetken kuluttua sukeltaa lyhyt ja arka viserrys esiin hiljaisuudesta. Si si — tänne vaan, tänne vaan! sanoo se; kerttu se kuusikosta kutsuu. Teeriemo herää kuin raskaasta unesta; nyt voi olla rauhallinen, tissutus ja tassutus alkaa yltympäriinsä, ruohokossa ja männynlatvoissa, kanervikossa ja pensaissa ja puolukanvarsistossa. Heinäsirkka virittää viulunsa, orava tirkistää hakojen keskeltä, maiskauttaa kerran ja tarttuu uuteen käpyyn, ja tikka tulee lentäen ja asettuu nakuttelemaan männynrunkoa.