Suosionosotukset olivat myrskyiset, pikkulinnut vikisivät, tikat nakuttivat puunrunkoja ja kyyhkyset räpistelivät siipiään.
Vain varikset vaikenivat.
— Mikä noille tuli? kuiskasi leivonen. — Ovatko ne sokeita ja kuuroja — vai voiko kenkään olla ihastumatta semmoisesta.
— Ihastua! kertasi kottarainen. Älkää puhuko variksista ja ihastuksesta samana päivänä, rouva Leivo. Mutta nyt on pääskysen vuoro. Hänpä on hieman terävämpi kuin teidän herra miehenne, mutta vain lennossa.
— Se on totta, mutta livertää hän ei osaa.
Pääsky heittäytyi korkean kiven kupuralta alas, ampui maata myöten ja nousi sitten ihanassa kaaressa korkeuteen ja liiteli siellä hetkisen. Milloin häilyi hän hetkisen paikallaan miellyttävästi heilauttaen siipiään; milloin hän sivuttain nuolen nopeudella ampui alas, siivet painuivat kylkiin, avautuivat taas ja rohkealla keikauksella nousi hän ylös. Kuin sorea ja soleva pursi suipoin siipipurjein, pyrstö peräsimenä liiteli hän avaruuksien ääretöntä merta; kuin terävä nuoli tuli hän viuhuen maata kohti — ja lenti kepeänä pallona ylös sinistä taivaanlakea kohti tehden lyyryn rohkean ja kauniin kaaren. Ja nyt ajoi hän suvenkorentoa pitkin koivujen latvoja, nyt sieppasi hän hyttysen lennosta. Ja sitten teki hän muutamia sukkelia käännähdyksiä, lensi alas ja tarttui kuin ohimennen kiven huipulle.
— Ihastuttavaa, ihastuttavaa, vihelsi kottarainen ja maiskautti kielellään. Toiset katsojat yhtyivät ja kuorossa huudettiin ihastusta.
Vain varikset olivat vaiti.
— Mikä niitä vaivaa? kuiskasi leivoemo. Eikö tämäkään ollut hyvää lentoa?
— Heidän mielipiteensä tulee vähitellen esille, vastasi kottarainen, pelkäänpä arvaavani sen.