Oli jälellä vain muutamia kilpailijoita. Urosmetso, kömpelö ja hidas, lento ei ollut hänen vahvin puolensa, hän olisi mieluummin kuusenlatvassa soitellut, sillä sitä hän osasi. Mutta variksista oli hänen lentonsa mainio, hänen ääntään eivät he ymmärtäneet.
Kissapöllökin oli uskaltanut esille keskellä päivää näyttämään pehmeätä, äänetöntä lentoaan. Varpushaukka liiteli esiin ja tornihaukka ampui kapein, pitkin siivin ja pyrstö levällään kuin viuhka.
Heistäkään eivät varikset välittäneet. Mutta ääntä saivat he, kun joku heidän joukostaan taas esiintyi.
Se oli keski-ikäinen naaras. Ei hän erikoisemmin lentänyt kuin muutkaan sukulaisensa, sama tahti ja sama tie koivun latvuksia pitkin. Eikä hänen äänelläänkään omaa kaikua ollut, kenties oli se sentään karheampi, hävyttömämpi ja itserakkaampi.
Mutta siltikin, tai juuri sen tähden, tervehti koko varisjoukko häntä ihastuksen melulla. Hänen ympärilleen kokoontui joukko kumartelevia ja imartelevia sukulaisia.
— Se oli lentoa! sanoi puheenjohtaja. Voimakasta, kunnon lentoa!
— Mutta kuinka vienoa ja viatonta samalla! sanoi sihteeri ja katsoi lentäjään himokkain silmin; sillä tämä oli komea neito, kiihottavan komea.
— Se oli kotoista, tuttua lentoa, arveli toinen. Säännöllistä ja sopivaa. Kaikki siiven-iskut ihan yhtä pitkät.
— Vanhaa, jaloa lentoa, lisäsi kolmas. Ei mitään tarpeettomia ja hulluja uutuuksia, ei odottamattomia käänteitä eikä oikullisia heittoja tai muuta käsittämätöntä.
Ja neljäs: