— Aivan niin kuin pitikin. Hänelle kuuluu ensi palkinto.
— Hänelle ensi palkinto! huusivat varikset asettuen uudelleen koivuihin ja heinäsuovalle ja ryhtyivät palkintojen jakoon.
Mutta kun varikset vaikenivat, alkoivat toiset linnut. Olihan huutava vääryys tapahtumassa. Ei tyydytä. Kuka tahansa voi sen ymmärtää, eikä siihen tarvittu erikoisia tietoja lentotaidon salaisuuksista, silmillään sen näki. Ja jos tuolle palkinto annetaan, niin eivät toiset ikinä enää ota kilpailuun osaa.
— Ei kukaan, pahus vieköön! vakuutti vihreävarpunen uskaltaen heinäsuovan seipääseen.
Mutta ikävintä oli, kun ei voitu olla yhtä mieltä vastaehdokkaasta. Pääskyset ehdottivat pääskystä, leivoset leivoa ja haukat omaa ehdokastaan. Jos he olisivat yhtyneet, niin olisi kai varisten täytynyt taipua.
Mutta heidän riidellessään katsoi kottarainen taivasta kohti ja vihelsi. Tuolla se tulee koivunlehden ottaja! huusi hän.
Kaikki nokat nousivat. Kyyhkyshaukka siellä purjehti kaukana maan yläpuolella. Hän liiteli leveitten siipien nojassa, sininen ilma näytti kantavan häntä, tyyneenä hän tuli ja ylpeänä kuin joku jumala.
Hän saapui kukkulan kohdalle, teki kierroksen, kohosi näkymättömiin, laskeutui taasen, pysähtyi liikkumattomaksi mustaksi pisaraksi sinitaivaalle.
Linnut tunsivat, että hänen terävät silmänsä vartioivat heitä. Varikset alkoivat äristä, jotkut pikkulinnut hädissään piipittivät, mutta kukaan ei liikkunut.
Silloin irtautui pisara — putosi nopeasti maata kohti ja heilauksella oli se korkeimman koivun tuuheassa latvassa.