Siellä istui tuo pelätty tulokas tuimana ja ääneti. Neulanterävät koukkuiset kynnet kouristivat paksua oksaa, suuret pyöreät silmät tuijottivat suoraan eteenpäin kuin rypistyneiden silmäkulmain takaa, ja lyhyt, voimakas koukkunokka oli painunut rinnan paksuun viiruiseen höyhenverhoon.
Hiljaisuutta kesti kotvan. Sitten kokosi kottarainen rohkeutensa ja korotti äänensä.
— Siinä on ensi palkinnon ottaja, sanoi hän. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan lentämisen taidossa.
— Hän on nopein avaruuden alla, myönsi pääskynen.
— Ei kukaan lennä korkeammalle, lisäsi leivo. Hän on ryöväri ja raakalainen, mutta se ei muuta asiaa. Hän lentää kaikista kauneimmin. Hänelle kuuluu koivunlehti.
— Hänelle kuuluu koivunlehti! kertasivat monet äänet, hienot ja karheat.
Varikset pitivät melua, ei ollut helppo kuulla mitä he puhuivat. Enemmistö kyllä piti kiinni varisneitosesta, mutta toiset tuntuivat kallistuvan kyyhkyshaukan puolelle.
Ja lopuksi lensi muuan tämän luo, sopivan välimatkan päähän tietysti, ja kysyi, oliko tämä ottanut osaa kilpailuun — siinä tapauksessa…
Varis oli näet nuori naaras, joka itsekin oli lentänyt ja kadehti tuota ihailtua.
Turha vaiva.