Norjalainen saaristolaiskertomus.
Ulkosaaristossa on monta saarta, joiden joukossa muuan pieni nimeltään Blåmansö ja asuu siinä tuskin sataa henkeä. Naapurisaari on suurempi; siellä asuu noin kolme neljä sataa henkeä, ja siellä on kirkko ja esivalta. Sen nimi on Kyrkö. Minun lapsuuteni jälkeen on tullut posti ja sähkösanomalaitos tälle saarelle. Missä ulkosaaristolaisia tuli kokoon, oli aina hienointa olla kotoisin suurelta saarelta, jonka asukkaat eivät pitäneet manterelaisiakaan sen arvokkaampina. Asukkaat ovat kalastajia monta peninkulmaa laajalti. Koko Atlanti huuhtoo Blåmansötä, niin kaukana se on meressä. Sen äyräät ovat äkkijyrkät ja kolmelta puolen mahdottomat nousta maalle, ainoastaan etelää, puolipäivää kohti ovat Jumala ja ihmiset rakentaneet polun, kaksi sataa askelta vuorta ylös. Myrskyllä ajaa meri puutavaraa, lankkuja ja laivanhylkyjä saarelle, ja näistä rakentavat saarelaiset aluksiaan. Ainekset kantavat he ylös kukkulalle, jossa tupiensa luona veistävät veneet ja talven tultua laskevat ne sinisileää pohjoisrinnettä pitkin köysien avulla mereen. Lapsuudessani näin kuinka tämä tapahtui: kaksi miestä oli kukkulalla köysiä laskemassa ja yksi ohjaili venettä, ettei se tarttuisi kallion halkeamiin. Varovasti ja rohkeasti se työ suoritettiin hillityillä huudoilla merkkejä antaen. Mutta kun vihdoin vene oli vesillä, huusi siinä oleva mies: seis nyt, ali right, kaikki hyvin. Enempää ei hän sanonut siitä suurtyöstä, että vene saatiin onnellisesti alas.
Suurin tupa saarella on vanhan kunnon veneitten rakentajan Joakimin. Hänen tuvassaan pidetään joulutanssit joka vuosi, ja tilaa kyllä löytyy neljälle ja kuudellekin parille kerrallaan. Soittokoneena oli viulu ja sen vierellä istui Didrik niminen mies rallattaen ja tahtia polkien. Pojat tanssivat paitahiasillaan.
Ja silloin kulki tavallisesti ympäriinsä nuori mies ja oli isäntää, hän oli veneitten rakentajan nuorin poika ja samaa ammattia itsekin. Hän oli suuressa arvossa käsityönsä ja hyvän päänsä takia, ja Marcelius! ajattelee tyttö, ja Marcelius! ajattelee toinenkin, eikä hänen nimensä ollut tuntematon suurenkaan saaren nuorison keskuudessa. Mutta itse ajatteli Marcelius vain Fredrikkeä, opettajan tytärtä, vaikka tämä oli niin hieno ja puhui kirjakieltä ja niin ylhäinen, että poika ei mitenkään voinut häntä saada. Opettajan talo myös oli iso, ja kun hän ei ollut kalastaja, vaan päinvastoin edistynyt mies, niin oli hänellä uutimet akkunoissa, ja oli tapana koputtaa hänen ovelleen, ennenkuin astuttiin sisään.
Mutta Marcelius oli luottava ja sokea lemmessään. Hän oli viime vuonna opettajan luona, ja tänä vuonna hän taas tuli astuen sisään kyökin ovesta. Ja: "hyvää iltaa!" sanoi hän, "saanko puhua vähän kanssasi, Fredrikke."
"Mitä tahdot minusta?" kysyy vastaan tyttö ja seuraa häntä ulos.
"Niin tuota, etkö nyt voi, tiedäthän?"
"En, minä en voi. Äläkä sinä enää ajattele minua, Marcelius, äläkä astu tielleni enää."
"Niin niin, tiedän kyllä, että uusi opettaja lähentelee sinua", vastaa Marcelius. "Mutta mitähän tuosta hienoudesta oikein tulee."
Ja uusi opettaja todella lähentelikin Fredrikkeä. Hän oli kirkkosaarelta ja oli ollut seminaarissakin. Hänen isänsä oli vain kalastaja kuten muutkin, mutta hän oli mahtava ja rikas ja aina riippui turskaa ja kapakalaa hänen kuivuuhuoneessaan, ja voita ja silavaa ja vehnäjauhoja oli hänen aitassaan. Kun poika tuli seminaarista, oli hän yhtä hieno kun papinkin poika, joka tuli yliopistosta; hänellä oli poskiparta ja nenäliina taskussa, ja hänellä oli ylpeyttään pitkä kumminauha hatusta roikkumassa. Kansa teki pilaa hänestä nenäliinan takia ja sanottiin, että Simon Rust on tullut kovin säästäväiseksi mieheksi, koska pani talteen nenän antimetkin.