"Nyt on hän tilannut uuden veneen meiltä", sanoo Marcelius, "ja Jumala antakoon sen tulla hänelle siunaukseksi."
"Miksi niin sanot", kysyy Fredrikke.
"Sanonhan vaan. Hän haluaa saada laidat vihreiksi, — niin, voinhan maalata ne vihreiksi. Mutta hän tahtoo nimen veneeseen, sen hän saa maalata itse."
"Tahtooko hän nimen siihen?"
"Oletko kuullut mokomaa. Eihän se ole kannellinen vene, vaan tavallinen neliairoinen. — Niin että voisit ajatella, etkö voisi ruveta niin meikäläiseksi, että ottaisit minut, Fredrikke."
"Ei, en voi, kuuletko. Sillä hänellä on minun sydämeni."
"Vai niin, hänellä on sinun sydämesi", sanoo Marcelius ja menee.
Joulun alla tuli Simon Rust kirkkosaarelta maalaamaan nimeä uuteen veneeseensä. Hän oli asuntoa vanhan opettajan luona, ja Fredrikke kulki joka päivä kirkkopuvussa oikea silkkinauha kaulassa. Ja kun nimi oli maalattu, ei ollut monta, jotka osasivat lukea nuo latinalaiset kirjaimet, mutta siinä seisoi: Superfin. Niin oli nimi oleva. Eikä niin hienoa nimeä monet ymmärtäneetkään.
Niin tuli korkea ja tähtikirkas ilta, aaton aatto. Marcelius meni opettajan talolle ja pyysi puhutella Simon Rustia.
"Nyt on nimi kuiva", sanoi hän.