Ja hän harhaili tuvalta tuvalle, ei mennyt mihinkään, kuljeksihan vaan revontulten ja tähtien valossa. Hän asteli saaren pohjoispäähän saakka, jossa hänen köytensä riippuivat valmiina laskemaan uutta venettä syvyyteen. Atlanti kohisi alhaalla.
Hän istuutuu.
Merellä loistaa kaksi tulta purjelaivasta, kauempana oli taas kaksi valoa höyrylaivalla, joka mustana ja painavana kulki itää kohti. Hän kai ajatteli: nyt on paras lähteä tuommoisella laivalla pois. Fredrikke on ainaiseksi mennyt, ei ole helppo jäädä tänne, kun hänkin on jättävä saaren… No, isä Jumala taivaassa olkoon hänen tukenaan ja apunaan elämässä! Ja mitä tuli siihen että hän ajatteli turmella Simonin veneen, niin pyysi hän anteeksi tämän pahan ajatuksensa, ja päätti tehdä parastaan, että se hyvin tulisi alas. Semmonen mies hän oli.
Hän nousi ja alkoi astua kotiinpäin, kun kuului hiljainen huuto, ja hän kuunteli. Joku tuli häntä vastaan.
"Fredrikke, sinäkö siellä?"
"Niin. Minä vaan tahdon sanoa sinulle ettet tekisi mitään pahaa itsellesi, Marcelius."
"Minä tässä vaan kävelen", vastasi Marcelius.
Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja jatkoi:
"Ei sinun tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Enkä minäkään ole vielä niin varmasti päättänyt."
"Olet kai?"