Patruuna nauroi mahaansa pidellen. Ilo ei aina mene sydämeen, vaan väliin vatsaan.
"Kuinka semmosesta voi laskua lähettää", kysyi hän.
"Eivätkö tavarat kelvanneet", kysyi runoilija.
"Kyllä, kyllä, mutta sehän on niin helppo ja maisteri pudistaa runoja hiastaan kuin tyhjää."
"Onko helpompi pudistaa runoja hiasta kuin laskea olutta tynnyristä", kysyi runoilija.
"Mutta onhan tavarassa ero", muistutti patruuna.
"Mutta korkkipäisilläkö vain on rahallista arvoa", kysyi runoilija.
Patruuna loukkaantui enkä muista miten asia päättyi; mutta varma on, että patruuna kertoili huvittavan jutun tuttavilleen. Kaikki nauroivat ja jotkut pitivät suorastaan hävyttömänä ottaa maksua muutamista runopahasista. Mutta nuo pahaset olivat kumminkin olleet perhejuhlien loistonumerona, hankkineet huvia kaikille, vieläpä liikuttaneet patruunan rouvan kyyneleihin saakka. Patruunakin oli ollut syvästi liikutettu, kun hänen syntymäpäivänään vanhin lapsista sisarustensa puolesta oli lukenut hänelle omistetun saman runoilijan runon.
Tätä muistettiin yhtä vähän kuin sitä, että runoilijankin on elettävä työstään. Eikä näy ymmärretyn, että tarvitaan joku määrä sivistystä hyvän tilapäisrunonkin laatimiseen, ja että semmosen hankkimiseen menee aikaa, työtä ja rahaa.
Mutta silloinkin kun sivistyksestä on ollut varallisuudelle suoranaista hyötyä, ei sitä ole paremmin arvosteltu, ja siitä minulla on moninaisia todisteita.