Vänrikkivuosinani — sillä ne ovat läpikäytävät vaikkei kruunua palvelisikaan — olin usein kutsuissa hyvin rikkaan porvarin talossa. Miehellä oli suuri tehdas, hän hoiti mainiosti asiansa ja ansaitsi paljon rahaa. Muuten oli hän hiljainen ja kiltti mies etenkin vaimoaan kohtaan.
Tämä, vaikkakin köyhä syntymältään ja kasvatukseltaan, eli komeasti ja näyttäytyi yhtä korskeana kuin konsanaan kreivitär vanhaan aikaan, vaikka ei hän, kuten vanha sukuaateli, ymmärtänyt näyttää ylhäisyyttään vähittäin, jolloin se on helpommin siedettävissä. Sukuylpeys on toki alentuessaankin kohtelias ja armollisen avulias. Se rakastaa, ainakin on rakastavinaan sivistystä, koska se pitää sitä yksinoikeutenaan. Mutta rahanomistaja ei semmoista käsitä. Joka paikasta pilkistää esiin raha ja samalla myös home. Ei se edes välitä muulta näyttääkään. Ettei sivistys huolehdi edes puutteittensa ja heikkouksiensa peittämisestä, se on paras todistus sen puutteesta. Toinen on muitten sivistyksen halveksiminen.
Kysymyksessä olevassa perheessä oli puoli tusinaa lapsia. Pojat kävivät parasta yksityiskoulua, mutta tytöillä, joista vanhin oli 15-vuotinen, oli kotiopettajatar. Suuremmissa pidoissa en koskaan nähnyt tätä; mutta pikkutanssiaisissa tuli hän myöhemmin soittamaan tansseja pianolla. Suurissa kemuissa oli soittamassa kaartilaisia, neljä messinkitorvea, jotka pitivät kauheaa melua, mutta maksoivat paljon ja se oli siis hienoa. Olin kerran jokapäiväispäivälliselläkin siellä. Kaksi pöytää oli katettu, kuului olevan tavallista. Toisen ääressä istuivat vieraat, isäntä, emäntä, vanhin poika ja tytär, mutta toisen ääressä opettajatar ja pienet lapset. Aterian aikana alkoi joku näistä ulvoa ja emäntä heitti vihasen katseen opettajattareen.
Kotiopettajatar ja lapsenpiika, kaksi tointa, yksi henkilö! Sitä pidin minä liikana niin hienosti esiintyvässä talossa. Väärällä ylhäisyydellä on epäjohdonmukaisuutensa.
Kun herrasväki oli vieraisilla, ei kotiopettajatar koskaan ollut mukana, ja kun mentiin näytäntöjä katsomaan, joka tapahtui ainakin kaksi kertaa viikossa, sai hän jäädä kotiin. Ainoa huvi, mikä hänelle suotiin, oli se, että sai ihailla rouvan hienoa pukua tämän huveihin lähtiessä.
Kerran kutsuin perheen oopperaan ja jätin lipun opettajattarellekin. Astuessani ensi riville loosiini, näin tehtailijan, opettajattaren ja kaksi tytärtä, mutta en rouvaa. Hän ei ollut hyvinvoipa, mutta oikea tauti oli se, että "armollinen rouva", kuten hän kutsutti itseään, ei katsonut arvolleen soveltuvan näyttäytyä lastensa opettajattaren seurassa. Hän piti tätä palvelusväkeen kuuluvana.
Tämän yhteydessä kerron jutun, joka tapahtui päivää opettajattaren perheeseen tulon jälkeen. Tämä joka yksinkertaisuudessaan luuli, että hän jollakin tavoin voisi lähemmin seurustella oppilaittensa äidin kanssa oli päivällisen jälkeen asettunut rouvan huoneeseen pitääkseen tälle seuraa.
"Onko neidin huoneessa kylmä", oli rouva kysynyt.
"Ei, täällä on kylmempi", kuuluu opettajatar vastanneen eikä hän sitten enää rouvalle seuraa pitänyt.
Ja kuitenkin oli tämä neiti nuori, miellyttävä ja taitavimpia nuoria naisia mitä olen tavannut. Kunnioitetun virkamiehen tyttärenä ei hän ollut mitään maallista omaisuutta perinyt, mutta hyvän kasvatuksen oli hän saanut. Hän osasi vieraita kieliä, piirusti ja koruompeli, oli miltei taiteilija pianonsoitossa ja tietojensa puolesta opettajaksi mitä sopivin. Hänen keskustelu- ja seurustelemistapansa ilmaisivat hienoa ihmistä.