"Pelkääkö hän ihmisiä."
"Ei suinkaan."
Emäntä heitti minuun vimmastuneen katseen. Oikeusneuvos katsoi kauan ja terävästi emäntään. Hän ymmärsi asian laidan.
"Jos minun lapsillani olisi sellainen opettajatar", lausui hän, "pitäisin joka hetkeä miltei hukattuna, jolloin hän ei olisi omaisteni seurassa."
Emäntä kävi tulipunaiseksi, mutta se ei auttanut. Tehtailija toi kiireesti opettajattaren seuraan, ja miltei koko illan seurusteli oikeusneuvos hänen kanssaan.
Sitten kuulin neuvoksen lausuvan emännälle:
"Tiedättekö, armollinen rouva, olen ihan ihastunut herrasväen kotiopettajattareen. Minun talossani olisi hänellä kunniapaikka. Ei koskaan voi kyllin kunnioittaa ja kiittää niitä, jotka tekevät lapsemme hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi, ja tällä naisella on todella tuo harvinainen taito. Vielä kerran kadehtien onnittelen herrasväkeä."
Tämä semmoisen henkilön lauselma ei suinkaan parantanut opettajattaren asemaa tehtailijan talossa, päinvastoin kävi se yhä vaikeammaksi ja lopulta niin sietämättömäksi, että neiti Liljendahl eräänä päivänä jätti talon. Vähän ajan kuluttua oli hän oikeusneuvoksella lasten opettajana ja otti tämän perhe hänet avoimin sylin vastaan.
Muutamia kuukausia myöhemmin kävin tehtailijan talossa.
"Voin tavallani sanoa terveisiä neiti Liljendahlilta", sanoin rouvalle.