"Vai niin, no kuinka on hänen laitansa nykyisin", kysyi tämä halveksuvalla äänellä.
"Luullakseni hyvin. Näin hänet eilen oikeusneuvoksettaren rinnalla teatterissa. Tyttäret istuivat heidän takanaan."
"Oho, sepä oli hienoa."
"Ja eilen", jatkoin minä päättäneenä antaa niin että tuntui, "eilen näin hänet Kuningattarenkadulla oikeusneuvoksen komeissa ajopeleissä. Hän istui oikeusneuvoksettaren vieressä, ja heidän edessään neuvos itse tyttärineen."
"No oli kai hänen nenänsä pystyssä", huomautti rouva.
"Sivistyneillä ihmisillä ei ole tapana istua nenä pystyssä", väitin säälimättä, "ja neiti Liljendahlilla on koko kaunis nenä. Paljoa rumempain nenien olen nähnyt olevan pilviin päin."
Tehtailijan rouva oli harmistunut ja sen kerran meni minulta hukkaan päivällinen, joka oikeastaan ei ollut halveksittava, eikä minua siihen taloon enää kutsuttu.
Kaksi sulhasta ja yksi morsian.
Eräänä syysiltana n. 25 vuotta sitten tuli luokseni äsken nimitetty kirkollistoimikunnan kopisti Gustaf Holmerz, ylioppilastoverini. Hän oli tosin palvellut vain ylimääräisenä, mutta oli siksi etevä, että sivuutti monta vanhempaa toveria ilman että näistä kukaan ohimennenkään ilmaisi tyytymättömyyttä, paras todistus nimityksen oikeudesta. Hän oli niitä, jotka eivät näytä tekevän mitään, mutta ennättävät olemaan kaikessa mukana. Hänet nähtiin jokapaikassa, näytännöissä, konserteissa, tanssiaisissa ja nuorten miesten illanvietoissa. Hän voi viettää suuren osan yötä iloisissa seuroissa, mutta kotiin tultuaan kuinka myöhään tahansa istuutui hän kirjoituspöytänsä ääreen eikä lähtenyt siitä ennenkuin oli työnsä tehnyt. Kahden tunnin unta vuorokaudessa piti hän täysin riittävänä.
"Mitä vähemmän unta, sitä enemmän elämää", oli hänellä tapana sanoa, "ja uni kuuluu haudalle. Sinä päivänä kun olen elänyt viisikymmentä vuotta voin sanoa eläneeni sata."