Paitsi lupaavaa virka-uraansa oli hän lahjakas kirjailija. Hän oli kirjottanut useita artikkeleita politiikasta ja kirjallisuudesta viralliseen lehteen, jonka julkaisija vakuutti, että Holmerzin kynä oli lupaavimpia nuorten sanomalehtiin kirjottelijain joukossa.
Emme tosin olleet läheisemmin tutut, mutta yhteinen rakkautemme kirjallisuuteen lähensi meitä, ja muuten kunnioitin hänessä kykyä, joka voi nousta yhteiskunnan ylimmille asteille. Hän oli sitäpaitsi taloudellisesti riippumaton.
Kun hän tuli luokseni tuona syysiltana, en ollut nähnyt häntä useaan viikkoon. Huomasin että hänen silmänsä eivät olleet niin kirkkaat eivätkä hänen poskensa yhtä kukoistavat kuin ennen, sillä olematta kaunis mies oli hän kumminkin edullisen näköinen. Ei hän ollut tavallisella hyvällä tuulellakaan, vaan oli synkkä kuin vuodenaikakin.
"Oletko ollut sairas?" kysyin.
"Joutavia!" vastasi hän; "syksy sitä tuo… Vai tätä sinä luet?" lisäsi hän ottaen kirjan pöydältä. Se oli Voltairen kirja optimismista.
"Omituista että juuri tapasin tämän kirjan jota niin usein olen lukenut ylioppilasaikanani", lausui Holmerz. "Tunnetko uljaampaa mailmanivaa? Kuka on terävämmin kuin Voltaire kuvaillut houkkamaisuutta tai mailmaa semmoisena kuin se on? Ja samalla, kuka on epäonnistuneempi kuvatessaan mailman onnea? Mitä hän tietää onnelastaan muuta kuin että lampailla on punaset villat ja maantiet kultahietaa, puhumatta kapakoista, joissa saa syödä ja juoda ilmaiseksi?"
Sitten heitti hän kirjan pois ja istui hetkisen kyynäspäät pöydällä ja pää käsissä. Kyselin häneltä yhtä ja toista, mutta hän vaikeni itsepintaisesti. Tavantakaa otti hän kellonsa esille pannen sen lopuksi pöydälle. Puolen tunnin kuluttua nousi hän mumisten: "Se on nyt seitsemän." Sitten kysäsi hän: "kuules, huvittaako sinua morsianten näkeminen?"
"Tiedän hauskempaakin."
"Omansa näkeminen?"
"Niin kai, selväähän se on."